Meren herkuilla täytetyt raviolit tuoretomaatti-pinjansiemenkastikkeessa

Pastan tekeminen ilman pastakonetta ei ole niin rankkaa kuin voisi kuvitella. Jätän kuitenkin kertomatta, että joka kerran kaulinta heilutellessani vannon etten koskaan enää! Riippuu kuitenkin paljon siitä, kuinka pehmeää taikinaa valmistaa. Kahden hengen annos syntyi tunnissa, eli aikaa ei hommaan uppoa pullanpaistoa enempää. 

Kuten kaiken hyvän a ja o, lähdetään liikkeelle laadukkaista raaka-aineista: durum-ryynejä (Suomessa myytäneen ainakin Myllyn Parhaan jauhoja, mutten osaa sanoa liekö tuotteella suuria eroja esimerkiksi kuvan jauhojen kanssa), tuoreita kananmunia, joiden keltuaisten tulisi olla mahdollisimman voimakkaan värisiä, ripaus suolaa ja tilkka neitsytoliiviöljyä.

Tehdään jauhokeko pöydälle, tai kaltaisteni tumppukäsien malliin kulhon pohjalle. Syöjää kohden jauhoja mitataan 100g (kun kyseessä on alkuruoka, 50g riittää hyvin). Jokaista hehtogrammaa kohden jauhokeon keskelle rikotaan yksi kananmuna. 55g munalla taikinasta tuli todella pehmeää, 40g muna ei taas riittänyt alkuunkaan. 50g voisi olla ideaalimäärä. Sen lisäksi ripotellaan hieman suolaa, sekä lusikallinen öljyä syöjää kohden. Lätkytellään ensin haarukalla jutska sekaisin, sitten vaivataan käsin, kunnes taikina on kimmoisaa ja sileää. Pyöritellään palloksi ja jätetään kostean liinan alle tunniksi lepäämään huoneenlämpöön. Sitten läpi koneen tai kaulinkäsittelyn. Apuna voi käyttää vehnäjauhoja ja niitä voi myös lisätä pastaan niin halutessaan. Kaulitun levyn ideaalinen paksuus - tai pikemminkin ohuus - on ehkäpä 1 mm verran. Siten, että levy on hieman läpikuultava. Kokeilemalla sekin selviää, sillä makujahan on monia.

Täyte syntyi puna-ahvenen lihasta (jonka tilalla yleensä ravioleihin käytetään turskaa, seitiä tai vastaavaa), jota 150 pastagrammaa (100g jauhoja+1 muna) kohden tarvitaan 100g. Sitä vastaan puolestaan tarvitaan yksi kananmuna, sekä esimerkiksi seuraavia mausteita: valkosipulia, chilipippuria, persiljaa, sekä halutessasi esim. osterikastiketta lisämakua tuomaan. Viimeksimainittua rahtaamme tänne Italiaan aina Suomessa käydessämme, enkä rajoita sen käyttöä vain itämaisiin ruokiin, vaan aina muistaessani tuikin sitä vähän joka pataan. Pyöritin kalaa oliiviöljyssä kuumalla pannulla yhdessä silputun valkosipulin ja chilin kanssa. Kun kala alkoi olla kypsähköä, maustoin sen vielä osterikastikkeella ja ruokalusikallisella persiljasilppua. Hieman viilenneeseen täytteeseen sekoitin yhden kananmunan.

Mikäli käytössäsi ei ole raviolimuottia, ei hätiä mitiä. Leikkaa pasta mieluisen levyisiksi suikaleiksi, kostuta ne vedellä pullasudin avulla, jaa pastasuikaleille täyte nokareina jättäen niiden väliin muutama sentti tilaa. Siirrä toinen suikale hatuksi tämän täyttämäsi päälle, sulje reunat täytteiden ympärillä sormilla painellen ja leikkaa lopuksi raviolit irti toisistaan. Siksak-taikinapyörä on oiva väline tässä tapauksessa.

Kuvan muotin takapuolella sai otettua taikinalevystä pyöreitä pastaläpysköjä, jotka sai kätevästi täytettyä ja suljettua muotin toisella puolella. Pastan reunat on yksitellen kostutettava, jotta ne saisi hyvin suljettua.

Ravioli on valmis.

Siirrä raviolit välittömästi hyvin (vehnä)jauhotetulle leivinpaperille, toisistaan erilleen, ripotellen jauhoja runsaasti niiden ylle myös. Yleensä tuorepastan on kuivattava parin tunnin ajan ennen keittämistä, mutta täytepastan suhteen asiassa on olemassa pieniä erimielisyyksiä. Joidenkin mielestä kostea täyte saattaa rikkoa pastakuoren, jos raviolit jättää pitkäksi aikaa pöydälle lepäämään. Itse tein, kuten monet perheenmammat täällä päin, jotka koko sunnuntain pyhittävät keittiössä häärimiselle ja tulevan viikon ruokien valmistamiselle. (Okei jossain raja kulkee!). Heitin raviolit siis pakastimeen. Mikäli mahdollista, ne kannattaa pakastaa tarjottimen päällä ja siirtää sitten muovipusseihin, siten säilyvät kauniimpina, mutta itse lähes sulloin ne liian ahtaaseen pakastimeemme ja lopputulos oli ihan kaunis kuitenkin. Jääkaapissa niitä ei voi säilyttää hetkeäkään, sillä ne todellakin lötkistyvät siellä, homehtuen äärimmäisen herkästi.

Kastike valmistui paahtamalla ensin kuivalla pannulla lusikallista pinjansiemeniä. Ne siirretään lautaselle osottamaan ja edetään kuullottamalla oliiviöljyssä samalla pannulla litistettyä valkosipulinkynttä sekä puolikasta chilipippuria. Lisäsin joukkoon muutaman sardellifileen sekä mustekalan silputtuja lonkeroita ja paistelin hieman. Lonkeroiden sijaan mikä tahansa kala, esim. kampela sopii hyvin, mutta ei ole välttämätön sekään. Lisäsin vähän valkoviiniä, haihdutin nesteen ja siirsin fisut lautaselle odottamaan ja poistin kynnen sekä pippurin. Annoin pannulla kypsyä sitten kourallisen verran pieneksi pilkottuja kirsikkatomaatteja. Ensi kerralla kokeilen ehkä pitkulaisia kastiketomaatteja (San Marzano -nimisiä täälläpäin), sillä kirsikkatomaateissa luonnollisesti on melko makea vivahde, josta mies piti, vaan itse en. Suomen talvitomaattien hinnat (ja maun) tuntien kehotan turvautumaan hyväksihavaitsemaasi tölkkituotteeseen. Kastike on valmis noin 10 minuutissa, jolloin sen voi maustaa silputulla lehtipersiljalla ja öhömm... oyster saucella, ken tykkää! Säästä muutama pinjansiemen koristelua varten, mutta yhdistä loput siemenet sekä lonkerot tomaatin sekaan odottamaan pastan kypsymistä.

Kun iso kattilallinen vettä iloisesti jo kiehuu, se suolataan pienellä kourallisella merisuolaa, valutetaan nauha oliiviöljyä ja (jäätyneet) raviolit kipataan sekaan. Keittoaikaa ei voi kuin itse tarkkailla: joskus pastan ollessa hyvin ohutta, riittää että raviolit pulpahtavat pintaan. Meidän suurehkot möllimme vaativat noin 10 minuutin keittoajan. Testaa minuutti minuutilta, tuntuuko lohkaisemasi raviolin kulma (pienenpieni reunanökäre riittää) hyvältä suussa, vai onko keittämistä jatkettava. Valmis pasta siivilöidään ja kaadetaan juuri kuumennetun kastikkeen sekaan. Koristellaan pinjansiemenillä ja hörkitään iloiseen napaan. 

Esittelen myös kokeilemamme raviolivariantin, jonka sisälle sekoitin pehmeää gorgonzola-sinihomejuustoa, ricottaa ja kananmunaa 1:3 mittasuhteessa. Kastikkeen valmistin kuumentamalla kastikekattilan pohjalla tilkan maitoa, jonka sekaan liuotin köntin brie-juustoa. Yhdistin kastikkeeseen voissa paistamani päärynäsiivut ja koristelin annoksen rosee-pippurilla.

Kananmunaa, ricottaa ja gorgonzolaa

Annos oli jäänyt mieleeni eräästä Oulxilaisesta trattoriasta, jossa pari vuotta sitten vierailimme isäni kanssa vuorilla ajellessamme. Muistan pastan parhaana koskaan maistamanani, en vaan saanut mieleeni, oliko alkuperäisessä brie raviolin sisällä ja sinihome kastikkeessa, vaiko toisinpäin. Mielestäni annos oli aivan taivaallinen, kiitos päärynöiden tuoman kontrastin, mutta mieheni piti enemmän seuraavana päivänä virittämästäni kevyemmästä kastikkeesta:

Varsiselleri, sipuli ja porkkana pilkotaan hakkelukseksi ja kuullotetaan hetki oliiviöljyssä salvian ja rosmariininoksan kanssa. Lisätään kasvislientä ja annetaan tekeytyä kastikkeeksi. Selleriä yhdistetään usein gorgonzolan kanssa esim. alkupaloja valmistettaessa, siitä syntyi tämä vaatimaton, mutta kieltämättä varsin maukas ja toimiva kastikeidea.

Aperitiivi proseccon voimin kustansi 5 euroa kulmabaarissa. Oikein nätti paikka, hyvät ja runsaat valikoimat ja mikä mukavinta, lautasen saa täyttää niin monesti kuin mieli tekee. Arvata saattaa, ettei kuvan osoittaman Tallink-tyylisen varustelun jälkeen santsille ollut enää tarvetta. Tämän käytännön toisin täältä mielelläni Suomeen, jossa iltaviiden ja -kahdeksan välillä kansa saisi pikkurahaa vastaan herätellä ruokahaluaan notkuvien baaritiskien äärellä.

Sisustuskankaita kaupan

Torino, città magica. Torinossa on taikaa, sanovat.

Via Romaa koristavat hauskat jouluvalot tänä vuonna.

Rullattu saltimbocca kera perunakaakun ja hernemoussen

Kuukauden ruokahaasteen aiheena on niinkin kutkuttava aines kuin alkoholi. Viime aikoina kyökissämme on valmistunut paljon makean täyteläisellä Marsala-viinillä maustettuja herkkuja ja niinpä päätin heittää kilpaan reseptin rullatuista vasikanfileistä, jotka kätkevät sisäänsä viipaleen parmankinkkua ja salvialehdykän. Pistaasipähkinöillä maustettu perunatorni ja basilikantuoksuinen hernemousse ovat täydelliset kumppanit näille kääryleille.

Leikataan siivutettu vasikanfilee sopivan kokoisiksi kaistaleiksi. Niille ripotellaan suolaa ja pippuria maun mukaan, jonka päälle asetellaan suikale ilmakuivattua kinkkua ja lehdykkä tuoretta salviaa. Viipale parmesaania ei myöskään ole pahitteeksi, ken pitää runsaammasta mausta.

Fileet rullataan, kiinnitetään cocktailtikulla tai keittiönarulla ja kieritellään kevyesti vehnäjauhoissa. 

Kääryleet ruskistetaan pannulla, jossa nokare voita ja luraus oliiviöljyä. Mikäli mielit kypsentää lihan hyvin mureaksi (eikä siis paistaa kevyesti nopeasti), niin tässä vaiheessa sekaan lisätään jo valmiiksi silputut porkkana, varsiselleri ja sipuli, sekä mahdollisesti oksa tuoretta rosmariinia. Sitten desillinen punaviiniä - tosin valkoviinikin käy eräiden lähteiden mukaan. Mikäli haluat kypsentää kääryleet nopeasti, siirry suoraan seuraavaan vaiheeseen:

Lurautetaan maun mukaan Marsalaa, sanoisin puolisen lasillista. Annetaan alkoholin haihtua. Jos kokkaat lyhyen kaavan mukaan, soppa on valmis tarjoiltavaksi. Muussa tapauksessa lisää pataan lasillinen kuumaa lientä (kasvis-, liha-, mitä vain) ja keittele hiljalleen kannen alla. Tarvittaessa lisää lientä. Erilaiset lopputulokset keittoajan mukaan löytyy alempaa.

Hernemousse oli ihanaa! Lurautin pienen kattilan pohjalle oliiviöljyä, palasen sipulia ja pari kourallista pakasteherneitä. Keitin niitä hetken, lurautin valkoviiniä sekaan, suolasin ja pippuroin. Soseutin sauvasekoittimella, lisäten sekaan tilkan ruokakermaa ja toisen lihalientä (vasikanrullapadasta) ja tilkan oliiviöljyäkin vielä. En siis osannut päättää, millä massaa notkistaa! Lopputulos joka tapauksessa oli "om-nom-nom". Siivilöin soseen ja lusikoin lautasille.

Perunatorni syntyi latomalla (öljyttyyn ja) leivinpaperilla kauttaaltaan vuorattuun vuokaan kerros ohuesti siivutettuja pottuja, joiden ylle parmesaanijuustoa raasteena, suolaa, pippuria, muskottipähkinää ja murskattuja pistaasipähkinöitä. Seuraavaksi taas kerros pottuja, jne, kunnes vuoka on täysi. Lopuksi vuokaan lurautetaan ruokakermaa ja se lykätään uuniin 175 asteen lämpöön, foliolla peitettynä. Valmis torttu jäähdytetään (seuraavaan päivään), sitten kylmänä kumotaan ja leikataan sopiviksi annospaloiksi, jotka nopeasti gratinoidaan uunissa. Alkuperäinen resepti (johon lisäsin pistaasin) löytyy Hartwallin sivuilta, katso siis tarkempi ohje täältä. Kaakun kumoaminen heidän ohjeellaan oli todella haastavaa, itse vuoraisin vuoan kauttaaltaan leivinpaperilla.

Lihakäärö puolen tunnin kypsentämisen jälkeen. 

Tässä otos reilun tunnin keittämisen jälkeen. Myönnetään, oli taas muutama rauta liikaa tulessa samaan aikaan ja liha kypsyi melko överisti yli, kuten kuvasta käy ilmi. Oli joka tapauksessa todella hyvää.

Tässä esimerkki vastaavista rullista, kun niitä paistetaan vain hetken verran.

Sama kuin yllä: muutaman minuutin paiston jälkeen. Näyttävät kuvassa epäilyttävän limaisilta, mutta se johtuu yksinomaan vaaleasta maa-artisokkakastikkeesta, jolla rullat ovat päässeet verhoutumaan.

Herkullista.

Olimme viikonloppuna Astissa, jonne oli avattu EATALY-gourmetkauppa, syntyjään torinolainen yritelmä. Ideana on tuoda esille korkealaatuista slow food -tavaraa, joka tulee taloon suoraan tuottajilta. Torinossa sijaitsevaan keskukseen kuuluu italialaisittain valtava myymälä, josta on löydettävissä kaikkea aina pastasta lihaan ja juustoista suklaaseen, kastikkeita sun muita unohtamatta. Toinen kerros esittelee viinejä hyllyt notkuen, alimmassa kerroksessa taas oluita. Juusto- ja leikkelehyllyjen välissä on useita kaartuvia baaritiskejä, joiden ympärille aseteltuihin tuoleihin voi istuutua, tilata mieleisensä annoksen, haluamansa viinilasillisen kera (riippuu, millä teematiskillä istut - sen mukaan tilattavissasi on juustolautanen, leikkelelautanen, kalaruoka, pasta, liharuoka, tai kasvis). 

Liike on käsittääkseni juuri avattu myös Milanoon. Idea on mielestäni oikein kiva ja näyttää olevan suosittu. Hinnoissa on tietysti hieman tavallista kulmakauppaa enemmän hiivaa, ottaen huomioon, että usein samoja tuotteita myydään myös paikallisten supermarkettien hyllyillä. Turistille kauppa on taivas, siinä mielessä että sen seinien sisälle on koottu valtava valikoima varmasti hyviä tuotteita. Suosittelen vierailemaan jos sattuu kohdalle, ainakin mukaan tarttuu koko kourallinen inspiraatiota!

Asti

Kuinka tehdään juustoinen kurpitsakohokas

Onpa ollut kiireistä Sitruunaisen elo viime aikoina. Keittiörintamallakin on tapahtunut vaikka mitä, kouluhommista nyt puhumattakaan. Johonkin se aika vaan juoksee, vaikka tuntuu siltä, ettei mitään saa valmiiksi. Tietokonekin on laiskistunut, mokoma. Kuvanlatausoperaatio vie tuhottoman paljon aikaa, eikä viimeksimainittua ole koskaan tarpeeksi! Ajattelin siis päivitellä, takautuvastikin, aina sopivan sauman sattuessa. Tämän postauksen tähtiroolissa komeileva kurpitsakohokas onkin valmistettu aiemmin syksyllä ja kokeilu oli sen verran herkullinen, että päätin kirjata ohjeen tänne virtuaalikeittokirjan kansien väliin. Häntäpään maisemakuvat eivät nekään kovin tuoreita ole, kun lehdetkin roikkuvat vielä oksissa, mutta muistuttakoon ne meitä harmaan hämärän keskellä eläviä auringon kultaisista säteistä, jotka vielä palaavat meitä lämmittämään. Resepti on poimittu Chefblogista.

Ainekset noin 4-6 kohokkaaseen:

200g kurpitsapuretta

100g puolikovaa tai pehmeää juustoa

50g parmesaania raasteena

5 kananmunaa keltuaiset ja valkuaiset eroteltuina

1/3 L besciamella- eli valkokastiketta: 3dl maitoa, 30g voita ja 30g jauhoja

suolaa ja pippuria

voita ja jauhoja vuokien voitelemiseen

Otetaan kaunis kurpitsa, leikataan siitä muistaakseni noin 400g pala, joka siivutetaan sentin paksuisiksi siivuiksi ja kypsennetään joko mikrossa tai uunissa noin 165 asteessa puolen tunnin ajan. Keittäen kurpitsa kostuu liikaa. Ideana on kypsentää kurpitsa pehmeäksi, muussata se vaikkapa haarukalla ja näin saada aikaan noin 200g kurpitsamössöä.

Muussasin kurpitsamössön yhteen 50g parmesaaniraasteen ja 100g taleggio-juustomöllin kanssa. Juusto voi olla mitä tahansa puolikovaa tavaraa, mitä haisevampaa, sen parempi. Sinihomejuusto on napakymppi myös. Sen voi leikata pieniksi kuutioiksi myös. Kun massa on viilennyt, sinne sekoitetaan 5 kananmunan keltuaista.

Valmistetaan 1/3 litraa valkokastiketta eli besciamellaa: sulatetaan noin 30g voita pienessä kattilassa. Otetaan kattila pois liedeltä ja lisätään hyvin sekoittaen noin 30g vehnäjauhoja. Lisätään sitten (aluksi tilkka kerrallaan) noin 300g maitoa, hyvin sekoittaen. Kuumennetaan seos uudelleen, jatkuvasti sekoitellen.

Kun kastike on saostunut, otetaan kattila levyltä ja maustetaan besciamella muskottipähkinällä ja suolalla. Annetaan massan jäähtyä ja...

...sekoitetaan se yhteen kurpitsaseoksen kanssa, joka maustetaan suolalla ja pippurilla.

Vatkataan sitten 5 valkuaista kovaksi vaahdoksi, joka varovasti nostellaan (kulhon pohjasta kattoa kohti) sekaisin kurpitsamassan kanssa.

Valmis kohokastaikina saa olla pikkuisen rakeistakin, ei kannata sekoittaa liikaa, jottei vaahto lässähdä. Se lastataan sitten voideltuihin ja jauhottuihin kohokasvuokiin, jättäen kolmanneksen vuoista tyhjäksi kohokkaiden kohoamista varten. Vuoat työnnetään saman tien 175-asteisen uunin lämpöön, jo kuumaan vesihauteeseen, noin 20 minuutin ajaksi. Tosin tämä riippuu sekä uunista, että kohokkaiden koosta. 160 asteen paistolämpötilaa pidetään ideaalina. Ei muuta kuin kokeilemaan!

Itse kokeilin paistaa myös ilman vesihaudetta, sillä viimeksimainitun toteutus ei ollut kovin yksinkertaista puutteellisilla keittiötyökaluillani. Hyvää tuli molemmissa tapauksessa. Paistoaika muistaakseni venyi jopa tuplaksi, uunini on ihan outo.

Kohokas on tarjoiltava saman tien, sillä se latistuu parissa minuutissa. Söimme puolet kohokkaistamme vasta seuraavana päivänä ja oli oikein maukasta siten myös. Halutessaan ne voidaan tarjoilla jonkin kastikkeen kera, esimerkiksi juustokastike on helppo valmistaa sulattamalla juustonokareita kuumaan maitotilkkaan. Olen jostakin lukenut, että kohokas sopisi parhaiten "välilautasen" rooliin, eli tarjoiltaessa alkukeiton ja pääruoan välissä. Pääruokana sen voi myös kumota lautaselle ja koristella kastikkeella, kuten herkullisen kesäkurpitsakohokkaan tapauksessa, *kurkista tänne*.

Me nautimme kohokkaan yhteydessä Marsala-viinissä paistettua kananrintaa, joka ennen paistamista kieritetään vehnäjauhoissa, sitten ruskistetaan ja suihkutetaan lopuksi kevyehkösti viinillä.

Lenkkipolun varrella

Ainoat Italiassa kohtaamani koivupuut

Syys

Mexican Chili Chocolate Cinnamon Cake

Marraskuun ruokahaasteen HOTHOTHOT kunniaksi, sekä juuri suoritetun tentin palkkioksi väänsin viikonloppuna pikku kakku kakkusen. Siihen ripottelin chiliä ja myöskin kanelia. Suklainen herkku nautittiin kevyesti vatkatun kermavaahdon ja vadelmakastikkeen kera. Chili antoi kivasti potkua ja maku muistuttikin paljon Fasun ihanaista maya-suklaata. Kaneli sopii suklaan kumppaniksi myös älyttömän hyvin, yleensä lisäänkin sitä esimerkiksi kuuman kaakaon sekaan.

Kakku on todella mehevää sisältä

Reseptin kakkuun nimeltä Mexican Chili Chocolate Cinnamon Cake olin kirjannut vuosia sitten jostakin naistenlehdestä kai, lähdettä en lappuun ollut rustannut tosin. Ihmettelin hieman merkitsemääni 0,9 gramman määrää kaakaojauhetta, sekä myöskin lapussa mainittua piimää yhtenä ainesosana. Olin aina halunnut kokeilla kyseistä reseptiä, mutta mitä ilmeisimmin en ollut koskaan perehtynyt tarkemmin sen ainesosiin.

Jos tämä kakku tulee Meksikosta ja lopputulos tulee olemaan suklainen, niin minulla kasvaa sekä häntä että parta.

Heitin reseptin roskalaariin ja päädyin aina yhtä mainioon paholaisen kakkuun, jonka toki maustoin chilipölyllä ja kanelijauholla. Paholaisen kakun ohje puolestaan on jostakin suklaaleivontakirjasta kopioitu, valitettavasti kirjan nimeä minulla ei ole tiedossa. Tässä ainekset käyttämääni 16cm kakkuvuokaan, sekä ainekset 20cm kakkuvuokaan:

140g / 180g tummaa suklaata

140g / 180g voita

1,5tl / 2tl vaniljasokeria

3 / 4 munaa keltuaiset ja valkuaiset eroteltuina

110g / 140g hienoa sokeria (jota itse laitoin reilusti enemmän eikä ollut yhtään liikaa!)

50g / 60g rouhittuja manteleita, muuta pähkinää tai vehnäjauhoja

20g / 30g siivilöityjä vehnäjauhoja

veitsenkärjellinen suolaa (jota laitoin kai kaksikin)

kanelia ja chilijauhetta, tai mitä vain maustetta niin halutessaan

Äiti mä söin yhden palan vain!

Näillä main voi myydään söpöissä eri muotoisissa ja -kokoisissa, myös pienenpienissä pakkauksissa, yleensä paperiin käärittynä.

Sulatetaan voi ja suklaa yhdessä, esimerkiksi mikrossa.

Suklaa sulaa lämpimään voihin hieman sekoitellen.

Vatkataan valkuaiset puhtaassa ja kuivassa kulhossa. Lisätään hiljalleen vajaa puolet sokerista. Kun kulhoa kallistettaessa vaahto pysyy paikallaan, on se valmista.

Vatkataan toisessa kulhossa keltuaiset lopun sokerin kanssa kuohkeaksi vaahdoksi. Vatkaamiseen voi käyttää samoja vispaimia, joilla valkuaisetkin oli vatkattu. Keltuaisvaahtoon lisätään suklaa-voiseos varovasti sekoitellen.

Suklaa-keltuaismassaan sihdataan keskenään sekoitetut kuivat aineet, eli vehnäjauhot, vaniljasokeri, hienonnetut pähkinät, suola, chilijauhe ja kaneli. Halutessaan voi pöläyttää hieman leivinjauhetta mukaan myös.

Sekoitellaan jauhot varovasti käännellen. Leveä veitsi tai nuolija sopii työhön hyvin.

Lopuksi sekaan käännellään erittäin varovasti valkuaisvaahto. Työkalu eli veitsi tai muu ujutetaan kulhon reunoja pitkin massan alle, josta se kerta toisensa perään nostellaan ylös.

Tadaa, valmis taikina matkalla jauhottuun tai paperoituun kakkuvuokaan. Vuokani oli 16cm halkaisijaltaan ja tein kolmen munan taikinan. Tavalliseen 20cm vuokaan (tai sydänvuokaan) sopii hyvin 4 munan taikina. En pahemmin pidä korppujauhoisista kakuista, joten vuoraan vuoan leivinpaperilla, jonka liimaan voilla vuoan reunoille kiinni.

Paistoin pientä kakkua noin 165-170-asteisessa (luonteeltaan ärhäkässä) uunissa noin 45-60 minuuttia. Paisto on uunista kiinni, sillä ohjeen mukaan neljän munan kakkua on paistettava 40 minuuttia 190 asteessa. Minun uunissani kakusta tulisi musta kuin lakupekka. Tökkää tikulla kakun keskelle, kun epäilet sen olevan kypsä: jos siihen tarttuu kosteita murusia, se on valmis. Jos tikku on selvästi märkä, jatka paistamista. Mikäli pinta uhkaa tummua liikaa, voit peitellä sen leivinpaperilla tai foliolla, sekä ehkä alentaa lämpötilaa.

Valmis kakku ennen koristelua

Chilipalko ja kanelitanko antavat vihjeen kakun sisällöstä.

Chili on vielä hieman kohmeessa.

Kakku oli jumalaista.

Herkkua oli sulateltava. Suuntasimme kaupungille ihailemaan uusia jouluvaloja. Kuvassa piazza San Carlo. Tämän aukion erikoisuus on kuvassa väritetty kahtia jaettu kirkko, joka toisin kuin aukioiden kirkot yleensä, ei dominoi piazzaa. Nämä kirkonpuoliskot ovat samalla korkeudella muiden rakennusten kanssa. Jaa miksikö? Olen oppinut tämän poliittisen maantiedon luennolla, näin tärkeitä asioita täälläpäin funtsitaan: nämä kirkot katsovat kohti kuninkaanlinnaa, joka sijaitsee muutamansadan metrin päässä piazzalta eteenpäin. Eli majesteetti ennen pappisväkeä. Aika metkoja nämä makaroonit.

Sama piazza eri valoilla

Legendaaristen Torinon Hyeenojen kahvila pilkottaa oikealla, toisen keltaisen katulampun kohdalla. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin.

Taikuri Luttusta ei kylmä kylmää. Vaikka aika hyvinhän täällä vielä tarkenee. 

Paljon oli ihmisiä liikkeellä, sillä kauppojen oli ilmoitettu olevan sunnuntaina auki Torinossa ja sen maakunnassa. Meidän keskustan liepeillä sijaitseva katumme tosin uinui autiona, mutta päätimme suunnata keskustaan silmäilemään talvisaapastarjontaa. 30% keskustan liikkeistä olikin auki, eihän täällä mikään mene niinkuin pitäisi. Pällistelimme näyteikkunoita, auki olevissa kenkäkaupoissa kävimme sisällä asti, mutta... minä en löytänyt mitään. Harmistuneena sanoin miehelle: "Miksen ikinä löydä kenkiä täältä Italiasta?". Arvatkaa mitä hän vastasi? No arvatkaa! Hän vastasi näin: "Jaa, luulen ettei italialaiset niin välitä kenkien päälle". 

Oikeasti kansakunta sattuu jakautumaan vahvasti kahtia, joista toinen puoli kylpee mammonassa ja toinen ei. Ensimmäiset haaskaavat ylimääräisensä huoletta merkkiliikkeiden anteihin, täkäläisillä duunareilla taas on hyvin halpa maku. Olen vakuuttunut siitä että meillä Pohjoismaissa on oikeasti todella hyvä kenkätarjonta, jonka hinta ja laatu kohtaavat toisensa.

Paikallistuotteita kaupattiin sunnuntai-iltana.

Seitsemän ja puoli salaisuutta!

Johan tunnustusta pukkaa! 7 paljastusta -haaste tuli blogiini yhteensä kolmelta eri suunnalta: kiitos kuuluu Kirjeitä keittiöstä -blogin Pinealle, Italian Ihmeitä -blogin Marille, sekä Hannan soppa -blogin Hannalle, joista viimeksimainitun ideana oli kertoa keittiöpaljastuksia tavallisten sijaan. Keittiökomerossani minulla ei juurikaan ole luurankoja paljastettavaksi: meillä kokataan yleensä perimätiedon, omien mieltymysten tai internetistä löytyvien reseptien ja vinkkien mukaan. Keittokirjoja löytyy kaksi kappaletta kirjahyllystä, thai ja sushi. Kumpaankaan tällä hetkellä ei ole aineksia saatavilla, mutta kenties joskus tulee aika jolloin niitäkin voi alkaa harrastamaan. Ja jos ei, niin mitäs sitten!

Sain kuin sainkin "puristettua kasaan" seitsemän totuutta/paljastusta/mielipidettä, kuten loppupään numeroissa pääsi käymään. Olen aivan mahdoton, kun pääsen vauhtiin: jos jokin yhteiskunnallinen asia ei ihan miellytä, niin jaksan höyrytä ja vaahdota siitä loputtomiin. Jatkan vielä pitkään muiden jo kyllästyttyä vatvomaan asiaa, jolle ei voi tehdä mitään. Inhoan peri-italialaista tapaa nostaa hartioita ja pudistella leukaperiä päästäessään samalla lammasmaisen äännähdyksen "eeh-eh-ee-ee" ilmaistaessaan ettei ongelmalle voi tehdä mitään (tapahtuu liian usein etenkin kaiken maailman virastoissa, %&#@!). Minun mielestäni kaikelle voi tehdä jotakin, jos oikein haluaa. Kirjoitin kaiken omasta tämänhetkisestä vinkkelistäni ja on ymmärrettävää, jos kaikki näillä main asustavat maanmieheni eivät allekirjoita sanomaani. Mukavia lukuhetkiä, tai ainakin onnea urakalle! Aloitan kyökkiaiheisilla jutuilla, jatkan hassuilla jutuilla ja vien kilometripostaukseni päätökseen lukijoiden kysymillä jutuilla:

1. Meillä on sellainen hassu tapa, että syödään pelkillä hopeahaarukoilla ja -veitsillä! Olen saanut ne lahjaksi sukulaisiltani ja päätin tuoda mukanani tänne Italiaan. Asuntomme oli kyllä valmiiksi kalustettu ja sattumalta täällä olikin IKEAlaiset ruokailuvälineet valmiina, mutta ne ovat niin ikävät suussa. Syömme paljon salaatteja ja tylpät haarukanpäät eivät kertakaikkiaan toimi. "Anopilta" saimme myös toisenlaisen sarjan lahjaksi, mutta lähes kaikkien varret ovat napsahtaneet käytössä poikki! Onneksi meillä on nämä hopeiset sentään. Olin ensin pahoillani, jos vaikka pilaamme hienot aterimet (muu ei hienoa olekaan: vähän kuin jos joisi kristallilaseista ja söisi muovikipoista) mutta kaikki ovat kotipuolesta vakuutelleet että mikäs siinä! Jokaisesta päivästä on nautittava eikä kaapissa lojuvista aterimista nauti kukaan. Maistuuhan viinikin erilaisista laseista eriltä, sama pätenee myös ruokaan.

2. Yleensä kasvissyöjistä tulee kasvissyöjiä vanhemmiten, eettisistä tai terveydellisistä syistä, mutta minun tarinani kulkee käänteisessä järjestyksessä. Lapsena söin muutenkin kuin pikkulintu, mutta armaan päiväkotini annostelemien läskisoosien jäljiltä sanoin pysyvästi nou punaiselle lihalle. Nuo pahimpien painajaisteni jänteiset kumilihanpalat tarttuivat kurkkuuni kiinni, tiedättekö tunteen kun suussa on jauhettava jotakin niljakasta ja sieraimet leviävät yökötyksestä? Joku meistä ipanoista keksi piilotella läskipaloja pöydän alle ja siitähän oli tiedossa häpeällistä arestinurkassa kyyhöttämistä, itkua tuhertaen. Perheeni yritti kunniakkaasti palauttaa tytärtään kaikkiruokaiselle polulle ja kyllähän minulle herkullinen broileri kelpasikin. Isäni tarjoili "per*ettähörkkivää" hunajabroilerikastiketta riisin kera ja syötti minulle rasvattomia kalkkunaleikkeitä. Ne maistuivat hyvältä. Kävi sitten myöhemmin niin, että eräissä työpaikan juhlissa meidät vietiin syömään muistaakseni johonkin töölöläiseen ravintolaan, jossa kaikille oli tilattu sama ruoka: sisäfilepihvi tai jotakin sen tapaista. Lehmärotuista lihaa se kuitenkin oli. Ajattelin että voi kurjuus, olisi pitänyt ilmoittaa olevani kasvissyöjä. Oikea kätenikin oli silloin kipsissä ja työkaverini oli leikattava minulle pieni pala maistiaisiksi. Maistoin ja koin suorastaan valaistuksen! Sinä iltana työkaverini sai sahata mehevää lehmää kahden edestä, enkä koskaan enää ole kieltäytynyt lihasta.

3. Olen kerran turmellut joulupöydän pääherkun ilmanraikastimella! Tapahtui hamassa lapsuudessani tämäkin, kun äitini oli kinkun sijasta paistanut kokonaisen broilerin, nirson lapsukaisensa vuoksi. Se oli hurjan hyvää ja syötyämme napamme killilleen, jäljelle jäänyt kana koo oli jätetty hetkeksi työpöydälle jäähtymään. Olin aika pieni ja minusta kana löyhkäsi (kun napa on täynnä, ruoan haju voi kuvottaa, kuten pikkuveljeni usein toteaa). Oletin syödyn ruoan olevan jo syöty, en ymmärtänyt, että sitä todella saattoi syödä vielä seuraavanakin päivänä. Nyt moinen haaskaus rikkoo sydämeni, niin kuin rikkoi äidiltäni myös, tullessani hihkumaan hänen eteensä: "Nyt se ei haise!". Äitini kysyi minulta: "mikä niin?", johon vastasin ylpeän vitsikkäänä: "Se kana: suihkutin siihen ilmanraikastinta!". Äidille terveisiä, että olen vieläkin pahoillani!!!

Tein siis diplomaattiseksi väitetyn luonteeni mukaisen kompromissin ja jatkankin tästä muunlaisilla tunnustuksilla sun muilla:

4. Itselläni on sellainen hassu tapa, että yksin kotiin tullessani on tarkistettava ovien taakse ja ainakin kurkistettava joka huoneeseen, ettei siellä lymyile kukaan. Ja joka kerran toiletissa käydessäni suihkuverhon taakse on ehdottomasti kurkattava. Lukeekohan isäpuoli tätä, kun syvä huokaus kuuluu tänne asti! :D Nimimerkillä "Mielikuvitusko laukkaa?"

5. En osaa nukkua ilman korvatulppia, paitsi Suomen hiljaisella maaseudulla kylläkin. Korvatulppien käyttö alkoi vuosia sitten tekemäni aamuyötyön myötä: en halunnut nukkua päikkäreitä, joten yöpuulle oli mentävä iltakuuden aikaan! Tykkäsin työrytmistä valtavasti, oli hienoa tarpoa talvella aamuyöllä läpi tuiskun ja tuiverruksen, yöunia nukkuvan kaupungin laidalta toiselle, toppatakkiin kääriytyneenä ja prodigya tai basement jaxxia kuunnellen! Niissä oli taikaa, ne antoivat hurjasti energiaa. Kesäisin oli mahtavaa liidellä fillarin selässä tyhjiä teitä pitkin auringon värittäessä Helsingin kasvoja aamuyön ensimmäisillä säteillään.

Poika pellavapäät Helsingin kesässä, ratapölkkyjen päällä tasapainoilemassa 

Ja viimein lukijoiden tiedustelemiin jutskiin:

6. Suomesta kaipaan eniten suomalaisia, joihin kuuluu tottakai kaikki rakkaat: perhe, suku, ystävät ja lemmikit. Kakkosena tulee sauna, sekä vesistöt joissa voi uida, mutta myös puhdas ilma, pimeä talvi ja valoisa kesä, rauha, yleinen moraalin läsnäolo ja ihmisten keskinäinen kunnioitus, hiljaisuus, arjen mutkattomuus, rajattomalta tuntuva kaunis maaseutu, sekä ihana Helsinki: valkoinen, puhtoinen, vihreä, viihtyisä ja siisti, lähes autoton, kivasti kansainvälinen, sopivan kokoinen ja tunnelmallinen lempikaupunkini Helsinki (yhtään adjektiivia en olisi osannut mainita siellä asuessani, nyt ymmärrän tai pikemminkin olen ymmärtävinäni). Mutta paljon kaipaan myös tietynlaista sivistystä ympärilleni, kansaa jolla on jalat maassa ja joka suurimmaksi osaksi on luottamuksen väärti. Kansaa, joka huomattavasti pienemmällä todennäköisyydellä yrittää viilata linssiin ja jonka ymmärrys ja maailmankatsomus ulottuvat omaa napaansa pidemmälle. Täällä Italiassa vallitsee hyvin pitkälti kliseinen riikinkukkokulttuuri, vaikka se nyt onkin osa kokonaisuutta vain. Stereotyypit eivät synny ilmasta kuitenkaan. Katso tämän ruokablogin oikeaa reunaa, niin ymmärrät. Ei ole sääntö, muttei poikkeuskaan. Tämä kansa on niin wannabe!

   Sitä itselleni oikeanlaista sosiaalista kanssakäymistä on myös ikävä - onhan meillä täällä toisemme ja joitain hyviä kavereita myös, mutta kuilu on liian suuri meidän ja muiden ikäistemme välillä. Löydän enemmän yhteisiä puheenaiheita nuorekkaan 6-kymppisen naapurini kanssa kuin yhdenkään opiskelukaverini kanssa (lukuunottamatta 4-kymppistä togolaista pappia). Erojen takana on elämäntilanne ja sen synnyttämät arvot, joihin luonnollisesti kulttuuri vaikuttaa suurimmalta osalta. Täällä on niin totta, että suomalaisittain jopa 3-kymppinen mies ja nainen ovat vasta ragazzi, nuoria, jotka asuvat suurella todennäköisyydellä mamman hoivissa. Kiinnostuksen kohteet ja arvot usein ovat sen mukaisia. Ei aina! Mut silti... Esimerkkinä vielä autoilu: ihan sama kaikille mitä seurauksia ylettömästä kaasuttelusta aiheutuu, tärkeää on yleisesti näyttää hyvältä ja menestyvältä. Ei aina! Mut silti... Pitäisi alkaa miettiä jotain hengityssuojia, pää on aina kipeä kun liikenteen lomassa fillaroi. Eikä tämä mikään miljoonakaupunki ole, minun vinkkelistäni vaan porukalla on arvot pikkuisen vinksallaan.. Mitään järkeä. Ja maaseudun kapoisilla teillä trafiikki on muuten ihan samanlaista, tauotonta. "Anoppikin" totesi elämänsä olevan on nyt nousussa kun vuosikymmenien bussityömatkojen jälkeen hänellä on oma pieni nätti kärrynsä, jolla taittaa kahden kilometrin työmatka. Hoooohhhoijaa! (Mutta miten sillä voi olla niin ihana poika?).

   Tänne tullessani kuvittelin tulevani lähelle Euroopan sydäntä ja maantieteellisesti tulinkin, mutta tunnelma on ihan eri. Täällä kuulee ulkomaista häpeällisen vähän, elämä on tiiviisti juurtunut sen piiriin, joka on silmin nähtävissä. Eikä siinä mitään, luonnollista toki, mutta hän joka nykyään sulkee silmänsä muulta maailmalta, sulkee silmänsä myös omaltaan. Ja aina vaahtoan, että ollaanhan me samassa EU:ssa ja vaikka mitä. Ymmärrän myös eläväni täällä sivistyksen kehdossa, jos verrataan 90%:iin maapallon paikoista... monimutkaista.

7. Päädyin tänne (tänne ei kukaan päädy sattumalta:) kun Suomessa opiskellut ja siellä tapaamani "my maccherone" oli palaamassa kotikonnuilleen ja vähän lonkalta heitti et tuuks mukaan. Vastasin juu ja sitten vasta aloimme miettiä että mitäs ny. No tähän asti ollaan kuitenkin selvitty. Maailma on avartunut jne. Kasvattava kokemus, sanoisko. Kummallakaan ei ollut töitä tänne muutettaessa, ei tiedetty siis mitä todella tapahtuu eli ei tapahdu Italian työmarkkinoilla. Voi Pyhä Sylvi. Ei ollut hajua palkkatasosta myöskään (ensimmäisen palkkasekin saadessani minulta pääsi itku - pomo luuli minun itkevän onnesta ja kiitollisuudesta, olenhan sentään straniera, ulkomaalainen), ei elinkustannuksista eikä muustakaan. Sitä vain ajatteli että hurlumhei, tai ainakin osittain.. Minun ainoa todellisuuteni oli Suomi, joka kuului nyt samaan perheeseen Italian kanssa, Euroopan Unioniin. Elämmehän 2000-lukua, ajattelin, eiväthän erot voi olla kovin suuret kahden länsimaan välillä. Eiväthän? Olemme tasapainoilujen kautta tällä hetkellä onnellisesti opiskelemassa molemmat, mies jo keväällä yhdeksi maisteriksi valmistuikin ja uutta tutkintoa alkoi vääntää syksyllä. Nuorilla opintojaan valitsevilla on harvoin riittävästi tietoa tulevaisuuden työmarkkinoista, vai mitä? "Kitkutellen", kuten eloaan eräs täällä tapaamani suomalaisnainen kuvaili. :) Ollaan vahvoja! Ja nautitaan jokaisesta päivästä joka kohdata saadaan - ei se ole niin justiinsa! Jos perhe ja suku lukee niin terveiseni: Jättimäinen kiitos mittaamattoman arvokkaasta tuestanne!

7½. Asustan Oiroopan tällä laidalla nyt kolmatta vuotta ja jo riittää! No ei, onhan tässä kolkassa myös puolensa. Aluksi opettelin kieltä, parin ilmaisen kielikurssin kävin (semmoisia yksityisiä instituutteja jotka "imevät" EU:lta tukia, rahoittavat niillä ilmaisia opintoja maahanmuuttajille ja käärivät loput taskuunsa) sekä tuskailin päivät pitkät kodin seinien sisällä kielioppia päntäten ja italialaisia reseptejä kääntäen! Loistometodi muuten. Muutaman kuukauden päästä osasin vihdoin sanoa hyvää päivää jne. (sekä leipoa crostatan) ja löysin duunin lounaskahvilasta, jota kaiketi yhä johtaa sympaattinen (kuin sormi per***ssä) sisarkaksikko, legendaariset Torinon Hyeenat. Niistä vanhempi sanoi minulle viimeisenä työpäivänäni (sitä seuraavana alkoivat luennot) että "Sä oot onnettomin tapaus koskaan nähty mut en olis halunnut et lähdet" ja minä vein niille kukkia. Herkkää. No sitten opiskelen, politiikkaa, kansainvälisiä jutskia, ihan huippua! Se vaan jostain tuli mieleen, napakymppi minulle, sattuman kauppaa. Alku oli aivan hemmetin vaikeata, minun oli käännettävä suunnilleen joka ikinen kirjojen sivuille painettu sana ja täällä yliopistoa opiskellaan lukemalla kirjaVUORIA ja tenttimällä suullisesti isoissa auloissa, openpöydän ääressä niin, että loput opiskelijat seuraavat penkeiltään. Tekee tosi gutaa suomalaiselle hissukalle. Jännä tilanne. Siinä unohtaa kaiken muun, kaikki kasvot. Onkohan esiintymislavalla samanlaista? Ensi kuussa päästään Torinossa sijaitsevaan YK:n koulutuskeskukseen leikkimään turvallisuusneuvostoa. Käsitellään Iranin ydinjuttuja, huippua! On niin totta että mitä enemmän lukee sen enemmän asiasta kiinnostuu. Ja nälkä kasvaa syödessä, heh!

Kiitän seurastanne, toivottavasti piditte romaaniksi ryöpsähtäneistä paljastuksistani. Oli hauskaa miettiä, mitä kaikesta tuosta kertoa, mutta on myönnettävä, että kyseinen postaus oli koko henkilökohtaisen blogaushistoriani haasteellisin! Minun kuuluisi jakaa tunnustusta eteenpäin, mutta huomaan kutakuinkin "kaikkien" sen jo saaneen, joten annan olla. Täältä sen saa blogiinsa poimia niin halutessaan!

Sydämellistä nauhapastaa (taas) ja laajahko ympäristökatsaus

Jos kerrankin aloittaisin postauksen jollakin muulla kuin ruokakuvalla. Illansuussa kävimme näyttämässä fillareita puistotielle ja sattui silmääni tämä kaunis valo. Täällä on vielä melkoisen lämmintä ja pikkukärpäsiä pörräilee parvikaupalla puiston kätköissä. Hirrrveässä vauhdissa niitä saa sitten syljeksiä suusta ja minun silmäni etenkin ovat kuin magneetit niille pörriäisille. Tänään kärpäspaperisilmäni taas muutaman saikin pyydystettyä ja yksi niistä kirveli aivan valtavasti, mutta vaikutti lopulta kadonneen kuin tuhka tuuleen. Ei kuulemma näkynyt mitään, ei. Äsken mietin että vieläkö silputtu sipuli leijuu ilmassa kun ihan samalla lailla simmua kirveli. Tuik, raotin alaluomea ja siellähän se kärpäsen raato mötkötti, melkein kokonaisena, reilut kuusi tuntia luomen alla muhineena. Mukavaa. Kenellä vielä on nälkä? Muuten, ensi kerralla diivan elkein arskat päässä baanalle!

PAPPARDELLEJA TOMAATTI-ROSMARIINIKASTIKKEESSA TARJOILLUIN KANANMAKSOIN JA SYDÄMIN

 

Ulkoilun jälkeen oli tietysti aivan kaamea nälkä ja toinen meistä joka en ollut minä ilmaisi haluavansa huolehtia illan ruokahuollosta. Minut istutettiin tuolille ja joka kerralla kun hieman nostin takalistoani, kuului lieden tienoilta tiukka "Äääp!".

Mikäs siinä tuolilla nököttäessä, rennosta sammakkoperspektiivistä moisia maisemia ihaillessa ja lukuhommilla liiaksi rasitettuja aivoja lepuuttaessa. Nuuhkin yrttien huumaavaa tuoksua, joka ilmassa leijaili ja aina kokkikolmosen silmän välttäessä syöksyin zoomailemaan padalle päin.

Aloitetaan kuullottamalla sipulisilppua oliiviöljyssä, lisätään pätkä chilipaprikaa ja pienityt kananmaksat. Sydämet ovat pakostakin valinnaisia, sillä pienimuotoisen internettutkimuksen perusteella oletan niitä myytäneen Suomenmaalla vain pakasteena koiranmuonaksi. Ovat kuitenkin oikein maukkaita, ne viipaloitiin maksojen tavoin. Määrät ovat "sillai sopivasti". Lisätään pataan myös muutama laakerinlehti ja rosmariininoksa. Ruskistetaan lihat, ruikataan lasillinen punaviiniä niskaan ja paistetaan muutaman minuutin ajan. 

Siirretään sitten tavarat pois pannulta, lautaselle odottamaan. Tyhjennetään purnukka tomaattisosetta tyhjälle pannulle, nakataan sekaan maksojen kanssa paistetut yrtit ja keitellään sopivasti kasaan. Lopuksi kipataan maksat valmiiseen soosiin. Näin tehtiin siksi, etteivät maksat kypsyisi liikaa, jolloin se eivät enää ole mureita, vaan sitkeähköjä.

Keitetään mieleinen pasta pakkauksen ohjeen mukaan. Leveä nauhapasta oli oikein herkullinen valinta, mutta myös suurikokoinen lysyt pasta ajaa asian.

Nautitaan kynttilänvalossa hyvällä ruokahalulla. Lopputulos oli sanoinkuvaamattoman herkullinen, suosittelen oikein sydämellä! Tässä vielä vähän maisemakuvia viimeisiltä ajoilta:

Lauantaiaamuna olimme oikein reippaita ja kipaisimme puistoon ihailemaan lokakuista aamuaurinkoa.

Muitakin oli liikkeellä, tepastelemassa Valentinon linnan juurella. Linnassa muuten on arkkitehtuurin tiedekunta tai osasto tai mikälie. Mahtavat puitteet, eikö?

Varmaan koko laakson ainoa puu, joka oli saanut ruskan värit ylleen. Kuva otettu tänään.

Sarjassamme "hei haloo?!" Asvaltointipuuhat olivat jääneet vähän kesken...

...vai mitä luulet?

Kumman ottais: vihreen joen vai ruskeen joen?

Sitruunainen on tässä kohtaa sanaton.

Tyttö näki sillalta kuinka pashaa, vesi oli alhaalla jossakii-in..

Torinoa ympäröivät Alpitpa ovatkin saaneet lumivaipan ylleen!

Vuoret taustalla siintää.. 

P.s. Minulle on heitetty kahdelta taholta sellainen haaste, jonka mukaan olisi kerrottava sen seitsemän jutskaa itsestäni... Mutta en tiedä mitä kertoa, oliskos toiveita jommallakummalla lukijallani? (Sitemeter rekisteröi eilisen kävijamääräksi peräti 2!). En kerro varmana en yhtään mitään ennen kuin heitetään seitsemän kysymystä tähän kommenttilootaan än yy tee nyt!  

Kaunottaren ja Kulkurin lihapullaspaghetti - ja vähän Kummisedän myös

Oi mikä yö - ja oi voi mitkä mätöt! Tuo italoamerikkalaisten tietääkseni ainakin kahteen elokuvahistorian helmeen ujuttama herkku valmistui ensimmäistä kertaa keittiössämme, erinomaisella menestyksellä myös! Maltoin kerrankin seurata tarkkaavaisesti reseptiä, joka on poimittu giallozafferanon sivuilta. Muokkasin tarinaa ainoastaan punaviinin verran, sekä vahingossa mukaan livahtaneen yhden ylimääräisen valkosipulinkynnen osalta, löyhkistä vaan. Rrrakastan valkosipulia! Ja tästä illasta lähtien jumaloin myös pehmoisia lihapullia, joita ei paisteta koviksi lainkaan: ne nakellaan raakoina tomaattikastikkeeseen porisemaan. Anelen polvillani, hyvät lukijat: tätä reseptiä on jokaisen herkkusuun kokeiltava ainakin kerran elämänsä aikana! Ja kasvissyöjille vaihtoehtoja on tarjolla pilvin pimein: jauhelihan voi korvata vaikka millä aina munakoisosta herneisiin! Kyseisellä aterialla osallistun kuukauden ruokahaasteeseen, jonka tällä erää järjestää blogi nimeltä Herkku & Koukku. Äänestys on käynnissä kuun loppuun asti TÄÄLLÄ, kyseiseltä sivulta löytyy koko joukko toinen toistaan herkullisempia leffaruokia - käy kurkkaamassa! Kulinaarimuruja-blogista sivun vasemmasta laidasta (scrollaa alaspäin) löytyy koko ruokahaastehistorian voittajalista!

Illallinen niin kokattiin kuin nautittiinkin Kaunottaren ja Kulkurin hengessä. Voisin lyödä vaikka vetoa, että lopputulos olisi kelvannut myös Tonylle ja Joelle. Samainen ruokalaji esiintyy ilmeisesti myös Kummisedässä, taikka ainakin trilogian jonkin osan käsikirjoituksessa? Lapsi ei vielä ole päässyt piirrettyjä pidemmälle, vanhemmat ja viisaammat voivat sitten oikaista. Kyseinen keskustelunpätkä joka tapauksessa innoitti lisäämään punaviiniä soosiin, sokerin tosin jätin sikseen, samoin kuin myös makkarat ja tomaattipyreen. Clemenza Mikeylle:

"Heh, come over here, kid, learn something. You never know, you might have to cook for 20 guys someday. You see, you start out with a little bit of oil. Then you fry some garlic. Then you throw in some tomatoes, tomato paste, you fry it; ya make sure it doesn't stick. You get it to a boil; you shove in all your sausage and your meatballs; heh…? And a little bit o' wine. An' a little bit o' sugar, and that's my trick." 

JÄRKYTTÄVÄN HYVÄT LIHAPULLAT JA TOMAATTISOOSI

Seuraavassa ainekset puolelle Little Italylle, itse puolitin määrän meille kahdelle ja puolet jäi vielä yli:

500g jauhelihaa

100g vanhaa maalaisleipää

50g parmesaania

50g pecorinoa

3 kananmunaa

muskottipähkinää

suolaa ja pippuria

kolme ruokalusikallista persiljasilppua

kolme valkosipulinkynttä

runsas kourallinen tuoretta basilikaa

oliiviöljyä reilu luraus

litra tomaattisosetta tai murskaa

Silppua yksi valkosipulinkynsi, möyhennä leivänkanttu vaikka tehosekoittimessa ja sekoita ne yhteen persiljan, juustoraasteiden, munien ja raastetun muskottipähkinän kera. Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää tarvittaessa vaikka korppujauhoja, jotta taikinasta tulisi riittävän kiinteää. "Pehmitetty muovailuvaha" voisi lähennellä sopivaa koostumusta:

Kun taikina on levännyt viileässä ainakin tunnin verran (maut tasoittuvat), voidaan leipominen aloittaa: Ota työpöydälle laakea lautanen ja kylmää vettä sisältävä kippo. Kasta kipossa kätöset aina pullanpyörittelyn lomassa, niin on helpompaa. Nostele pallot lautaselle:

Lihapullat odottelevat hetken aikaa, pannaanpa sitten soosi aluilleen...

Puolita kaksi valkosipulinkynttä ja kuullota niitä mahdollisimman laakealla pannulla tilkassa oliiviöljyä. Lisää sitten tomaattisoosi. Oma soosini oli "appiukon" kasvimaalla kasvanutta ja järkyttävän hyvää, upean väristäkin vielä. (Tähän anoppi kiljahtaisi: "Ei tomaattisoosi kasva kasvimaalla, sen olen keittänyt ja pullottanut MINÄ!"). Hyvää työtä, hyvää työtä. Jahka soosi kiehuu (sitä voi hieman vedellä laimentaa), nakellaan pannulle yksi kerrallaan varovasti lihapullat. Niitä ei saa keittää kylki kyljessä, muuten ovat vaarassa muhjaantua.

And a little bit o' wine.

Keitetään soosia puolisen tuntia, viisi minuuttia ennen pastan kypsymistä lisätään basilika kastikkeeseen, sitten spaghetti, joka al dentenä vipataan pannulle, sekoitetaan ja mätetään lautasille. Annostelun on tapahduttava periameriikkalaiseen (vai ehkä italialaiseen) tyyliin a la rekkamies! Silleen ettei pöydästä jaksa ylös nousta!

Jösses että oli herkullista, nälkä tässä katsellessa tekee paluutaan.

Romanttinen kattaus Kaunottaren ja Kulkurin malliin.