torstai 29. lokakuuta 2009

Seitsemän ja puoli salaisuutta!




Johan tunnustusta pukkaa! 7 paljastusta -haaste tuli blogiini yhteensä kolmelta eri suunnalta: kiitos kuuluu Kirjeitä keittiöstä -blogin Pinealle, Italian Ihmeitä -blogin Marille, sekä Hannan soppa -blogin Hannalle, joista viimeksimainitun ideana oli kertoa keittiöpaljastuksia tavallisten sijaan. Keittiökomerossani minulla ei juurikaan ole luurankoja paljastettavaksi: meillä kokataan yleensä perimätiedon, omien mieltymysten tai internetistä löytyvien reseptien ja vinkkien mukaan. Keittokirjoja löytyy kaksi kappaletta kirjahyllystä, thai ja sushi. Kumpaankaan tällä hetkellä ei ole aineksia saatavilla, mutta kenties joskus tulee aika jolloin niitäkin voi alkaa harrastamaan. Ja jos ei, niin mitäs sitten!

Sain kuin sainkin "puristettua kasaan" seitsemän totuutta/paljastusta/mielipidettä, kuten loppupään numeroissa pääsi käymään. Olen aivan mahdoton, kun pääsen vauhtiin: jos jokin yhteiskunnallinen asia ei ihan miellytä, niin jaksan höyrytä ja vaahdota siitä loputtomiin. Jatkan vielä pitkään muiden jo kyllästyttyä vatvomaan asiaa, jolle ei voi tehdä mitään. Inhoan peri-italialaista tapaa nostaa hartioita ja pudistella leukaperiä päästäessään samalla lammasmaisen äännähdyksen "eeh-eh-ee-ee" ilmaistaessaan ettei ongelmalle voi tehdä mitään (tapahtuu liian usein etenkin kaiken maailman virastoissa, %&#@!). Minun mielestäni kaikelle voi tehdä jotakin, jos oikein haluaa. Kirjoitin kaiken omasta tämänhetkisestä vinkkelistäni ja on ymmärrettävää, jos kaikki näillä main asustavat maanmieheni eivät allekirjoita sanomaani. Mukavia lukuhetkiä, tai ainakin onnea urakalle! Aloitan kyökkiaiheisilla jutuilla, jatkan hassuilla jutuilla ja vien kilometripostaukseni päätökseen lukijoiden kysymillä jutuilla:



1. Meillä on sellainen hassu tapa, että syödään pelkillä hopeahaarukoilla ja -veitsillä! Olen saanut ne lahjaksi sukulaisiltani ja päätin tuoda mukanani tänne Italiaan. Asuntomme oli kyllä valmiiksi kalustettu ja sattumalta täällä olikin IKEAlaiset ruokailuvälineet valmiina, mutta ne ovat niin ikävät suussa. Syömme paljon salaatteja ja tylpät haarukanpäät eivät kertakaikkiaan toimi. "Anopilta" saimme myös toisenlaisen sarjan lahjaksi, mutta lähes kaikkien varret ovat napsahtaneet käytössä poikki! Onneksi meillä on nämä hopeiset sentään. Olin ensin pahoillani, jos vaikka pilaamme hienot aterimet (muu ei hienoa olekaan: vähän kuin jos joisi kristallilaseista ja söisi muovikipoista) mutta kaikki ovat kotipuolesta vakuutelleet että mikäs siinä! Jokaisesta päivästä on nautittava eikä kaapissa lojuvista aterimista nauti kukaan. Maistuuhan viinikin erilaisista laseista eriltä, sama pätenee myös ruokaan.

2. Yleensä kasvissyöjistä tulee kasvissyöjiä vanhemmiten, eettisistä tai terveydellisistä syistä, mutta minun tarinani kulkee käänteisessä järjestyksessä. Lapsena söin muutenkin kuin pikkulintu, mutta armaan päiväkotini annostelemien läskisoosien jäljiltä sanoin pysyvästi nou punaiselle lihalle. Nuo pahimpien painajaisteni jänteiset kumilihanpalat tarttuivat kurkkuuni kiinni, tiedättekö tunteen kun suussa on jauhettava jotakin niljakasta ja sieraimet leviävät yökötyksestä? Joku meistä ipanoista keksi piilotella läskipaloja pöydän alle ja siitähän oli tiedossa häpeällistä arestinurkassa kyyhöttämistä, itkua tuhertaen. Perheeni yritti kunniakkaasti palauttaa tytärtään kaikkiruokaiselle polulle ja kyllähän minulle herkullinen broileri kelpasikin. Isäni tarjoili "per*ettähörkkivää" hunajabroilerikastiketta riisin kera ja syötti minulle rasvattomia kalkkunaleikkeitä. Ne maistuivat hyvältä. Kävi sitten myöhemmin niin, että eräissä työpaikan juhlissa meidät vietiin syömään muistaakseni johonkin töölöläiseen ravintolaan, jossa kaikille oli tilattu sama ruoka: sisäfilepihvi tai jotakin sen tapaista. Lehmärotuista lihaa se kuitenkin oli. Ajattelin että voi kurjuus, olisi pitänyt ilmoittaa olevani kasvissyöjä. Oikea kätenikin oli silloin kipsissä ja työkaverini oli leikattava minulle pieni pala maistiaisiksi. Maistoin ja koin suorastaan valaistuksen! Sinä iltana työkaverini sai sahata mehevää lehmää kahden edestä, enkä koskaan enää ole kieltäytynyt lihasta.

3. Olen kerran turmellut joulupöydän pääherkun ilmanraikastimella! Tapahtui hamassa lapsuudessani tämäkin, kun äitini oli kinkun sijasta paistanut kokonaisen broilerin, nirson lapsukaisensa vuoksi. Se oli hurjan hyvää ja syötyämme napamme killilleen, jäljelle jäänyt kana koo oli jätetty hetkeksi työpöydälle jäähtymään. Olin aika pieni ja minusta kana löyhkäsi (kun napa on täynnä, ruoan haju voi kuvottaa, kuten pikkuveljeni usein toteaa). Oletin syödyn ruoan olevan jo syöty, en ymmärtänyt, että sitä todella saattoi syödä vielä seuraavanakin päivänä. Nyt moinen haaskaus rikkoo sydämeni, niin kuin rikkoi äidiltäni myös, tullessani hihkumaan hänen eteensä: "Nyt se ei haise!". Äitini kysyi minulta: "mikä niin?", johon vastasin ylpeän vitsikkäänä: "Se kana: suihkutin siihen ilmanraikastinta!". Äidille terveisiä, että olen vieläkin pahoillani!!!




Tein siis diplomaattiseksi väitetyn luonteeni mukaisen kompromissin ja jatkankin tästä muunlaisilla tunnustuksilla sun muilla:

4. Itselläni on sellainen hassu tapa, että yksin kotiin tullessani on tarkistettava ovien taakse ja ainakin kurkistettava joka huoneeseen, ettei siellä lymyile kukaan. Ja joka kerran toiletissa käydessäni suihkuverhon taakse on ehdottomasti kurkattava. Lukeekohan isäpuoli tätä, kun syvä huokaus kuuluu tänne asti! :D Nimimerkillä "Mielikuvitusko laukkaa?"

5. En osaa nukkua ilman korvatulppia, paitsi Suomen hiljaisella maaseudulla kylläkin. Korvatulppien käyttö alkoi vuosia sitten tekemäni aamuyötyön myötä: en halunnut nukkua päikkäreitä, joten yöpuulle oli mentävä iltakuuden aikaan! Tykkäsin työrytmistä valtavasti, oli hienoa tarpoa talvella aamuyöllä läpi tuiskun ja tuiverruksen, yöunia nukkuvan kaupungin laidalta toiselle, toppatakkiin kääriytyneenä ja prodigya tai basement jaxxia kuunnellen! Niissä oli taikaa, ne antoivat hurjasti energiaa. Kesäisin oli mahtavaa liidellä fillarin selässä tyhjiä teitä pitkin auringon värittäessä Helsingin kasvoja aamuyön ensimmäisillä säteillään.


Poika pellavapäät Helsingin kesässä, ratapölkkyjen päällä tasapainoilemassa 


Ja viimein lukijoiden tiedustelemiin jutskiin:

6. Suomesta kaipaan eniten suomalaisia, joihin kuuluu tottakai kaikki rakkaat: perhe, suku, ystävät ja lemmikit. Kakkosena tulee sauna, sekä vesistöt joissa voi uida, mutta myös puhdas ilma, pimeä talvi ja valoisa kesä, rauha, yleinen moraalin läsnäolo ja ihmisten keskinäinen kunnioitus, hiljaisuus, arjen mutkattomuus, rajattomalta tuntuva kaunis maaseutu, sekä ihana Helsinki: valkoinen, puhtoinen, vihreä, viihtyisä ja siisti, lähes autoton, kivasti kansainvälinen, sopivan kokoinen ja tunnelmallinen lempikaupunkini Helsinki (yhtään adjektiivia en olisi osannut mainita siellä asuessani, nyt ymmärrän tai pikemminkin olen ymmärtävinäni). Mutta paljon kaipaan myös tietynlaista sivistystä ympärilleni, kansaa jolla on jalat maassa ja joka suurimmaksi osaksi on luottamuksen väärti. Kansaa, joka huomattavasti pienemmällä todennäköisyydellä yrittää viilata linssiin ja jonka ymmärrys ja maailmankatsomus ulottuvat omaa napaansa pidemmälle. Täällä Italiassa vallitsee hyvin pitkälti kliseinen riikinkukkokulttuuri, vaikka se nyt onkin osa kokonaisuutta vain. Stereotyypit eivät synny ilmasta kuitenkaan. Katso tämän ruokablogin oikeaa reunaa, niin ymmärrät. Ei ole sääntö, muttei poikkeuskaan. Tämä kansa on niin wannabe!
   Sitä itselleni oikeanlaista sosiaalista kanssakäymistä on myös ikävä - onhan meillä täällä toisemme ja joitain hyviä kavereita myös, mutta kuilu on liian suuri meidän ja muiden ikäistemme välillä. Löydän enemmän yhteisiä puheenaiheita nuorekkaan 6-kymppisen naapurini kanssa kuin yhdenkään opiskelukaverini kanssa (lukuunottamatta 4-kymppistä togolaista pappia). Erojen takana on elämäntilanne ja sen synnyttämät arvot, joihin luonnollisesti kulttuuri vaikuttaa suurimmalta osalta. Täällä on niin totta, että suomalaisittain jopa 3-kymppinen mies ja nainen ovat vasta ragazzi, nuoria, jotka asuvat suurella todennäköisyydellä mamman hoivissa. Kiinnostuksen kohteet ja arvot usein ovat sen mukaisia. Ei aina! Mut silti... Esimerkkinä vielä autoilu: ihan sama kaikille mitä seurauksia ylettömästä kaasuttelusta aiheutuu, tärkeää on yleisesti näyttää hyvältä ja menestyvältä. Ei aina! Mut silti... Pitäisi alkaa miettiä jotain hengityssuojia, pää on aina kipeä kun liikenteen lomassa fillaroi. Eikä tämä mikään miljoonakaupunki ole, minun vinkkelistäni vaan porukalla on arvot pikkuisen vinksallaan.. Mitään järkeä. Ja maaseudun kapoisilla teillä trafiikki on muuten ihan samanlaista, tauotonta. "Anoppikin" totesi elämänsä olevan on nyt nousussa kun vuosikymmenien bussityömatkojen jälkeen hänellä on oma pieni nätti kärrynsä, jolla taittaa kahden kilometrin työmatka. Hoooohhhoijaa! (Mutta miten sillä voi olla niin ihana poika?).
   Tänne tullessani kuvittelin tulevani lähelle Euroopan sydäntä ja maantieteellisesti tulinkin, mutta tunnelma on ihan eri. Täällä kuulee ulkomaista häpeällisen vähän, elämä on tiiviisti juurtunut sen piiriin, joka on silmin nähtävissä. Eikä siinä mitään, luonnollista toki, mutta hän joka nykyään sulkee silmänsä muulta maailmalta, sulkee silmänsä myös omaltaan. Ja aina vaahtoan, että ollaanhan me samassa EU:ssa ja vaikka mitä. Ymmärrän myös eläväni täällä sivistyksen kehdossa, jos verrataan 90%:iin maapallon paikoista... monimutkaista.

7. Päädyin tänne (tänne ei kukaan päädy sattumalta:) kun Suomessa opiskellut ja siellä tapaamani "my maccherone" oli palaamassa kotikonnuilleen ja vähän lonkalta heitti et tuuks mukaan. Vastasin juu ja sitten vasta aloimme miettiä että mitäs ny. No tähän asti ollaan kuitenkin selvitty. Maailma on avartunut jne. Kasvattava kokemus, sanoisko. Kummallakaan ei ollut töitä tänne muutettaessa, ei tiedetty siis mitä todella tapahtuu eli ei tapahdu Italian työmarkkinoilla. Voi Pyhä Sylvi. Ei ollut hajua palkkatasosta myöskään (ensimmäisen palkkasekin saadessani minulta pääsi itku - pomo luuli minun itkevän onnesta ja kiitollisuudesta, olenhan sentään straniera, ulkomaalainen), ei elinkustannuksista eikä muustakaan. Sitä vain ajatteli että hurlumhei, tai ainakin osittain.. Minun ainoa todellisuuteni oli Suomi, joka kuului nyt samaan perheeseen Italian kanssa, Euroopan Unioniin. Elämmehän 2000-lukua, ajattelin, eiväthän erot voi olla kovin suuret kahden länsimaan välillä. Eiväthän? Olemme tasapainoilujen kautta tällä hetkellä onnellisesti opiskelemassa molemmat, mies jo keväällä yhdeksi maisteriksi valmistuikin ja uutta tutkintoa alkoi vääntää syksyllä. Nuorilla opintojaan valitsevilla on harvoin riittävästi tietoa tulevaisuuden työmarkkinoista, vai mitä? "Kitkutellen", kuten eloaan eräs täällä tapaamani suomalaisnainen kuvaili. :) Ollaan vahvoja! Ja nautitaan jokaisesta päivästä joka kohdata saadaan - ei se ole niin justiinsa! Jos perhe ja suku lukee niin terveiseni: Jättimäinen kiitos mittaamattoman arvokkaasta tuestanne!

7½. Asustan Oiroopan tällä laidalla nyt kolmatta vuotta ja jo riittää! No ei, onhan tässä kolkassa myös puolensa. Aluksi opettelin kieltä, parin ilmaisen kielikurssin kävin (semmoisia yksityisiä instituutteja jotka "imevät" EU:lta tukia, rahoittavat niillä ilmaisia opintoja maahanmuuttajille ja käärivät loput taskuunsa) sekä tuskailin päivät pitkät kodin seinien sisällä kielioppia päntäten ja italialaisia reseptejä kääntäen! Loistometodi muuten. Muutaman kuukauden päästä osasin vihdoin sanoa hyvää päivää jne. (sekä leipoa crostatan) ja löysin duunin lounaskahvilasta, jota kaiketi yhä johtaa sympaattinen (kuin sormi per***ssä) sisarkaksikko, legendaariset Torinon Hyeenat. Niistä vanhempi sanoi minulle viimeisenä työpäivänäni (sitä seuraavana alkoivat luennot) että "Sä oot onnettomin tapaus koskaan nähty mut en olis halunnut et lähdet" ja minä vein niille kukkia. Herkkää. No sitten opiskelen, politiikkaa, kansainvälisiä jutskia, ihan huippua! Se vaan jostain tuli mieleen, napakymppi minulle, sattuman kauppaa. Alku oli aivan hemmetin vaikeata, minun oli käännettävä suunnilleen joka ikinen kirjojen sivuille painettu sana ja täällä yliopistoa opiskellaan lukemalla kirjaVUORIA ja tenttimällä suullisesti isoissa auloissa, openpöydän ääressä niin, että loput opiskelijat seuraavat penkeiltään. Tekee tosi gutaa suomalaiselle hissukalle. Jännä tilanne. Siinä unohtaa kaiken muun, kaikki kasvot. Onkohan esiintymislavalla samanlaista? Ensi kuussa päästään Torinossa sijaitsevaan YK:n koulutuskeskukseen leikkimään turvallisuusneuvostoa. Käsitellään Iranin ydinjuttuja, huippua! On niin totta että mitä enemmän lukee sen enemmän asiasta kiinnostuu. Ja nälkä kasvaa syödessä, heh!

Kiitän seurastanne, toivottavasti piditte romaaniksi ryöpsähtäneistä paljastuksistani. Oli hauskaa miettiä, mitä kaikesta tuosta kertoa, mutta on myönnettävä, että kyseinen postaus oli koko henkilökohtaisen blogaushistoriani haasteellisin! Minun kuuluisi jakaa tunnustusta eteenpäin, mutta huomaan kutakuinkin "kaikkien" sen jo saaneen, joten annan olla. Täältä sen saa blogiinsa poimia niin halutessaan!


sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Sydämellistä nauhapastaa (taas) ja laajahko ympäristökatsaus




Jos kerrankin aloittaisin postauksen jollakin muulla kuin ruokakuvalla. Illansuussa kävimme näyttämässä fillareita puistotielle ja sattui silmääni tämä kaunis valo. Täällä on vielä melkoisen lämmintä ja pikkukärpäsiä pörräilee parvikaupalla puiston kätköissä. Hirrrveässä vauhdissa niitä saa sitten syljeksiä suusta ja minun silmäni etenkin ovat kuin magneetit niille pörriäisille. Tänään kärpäspaperisilmäni taas muutaman saikin pyydystettyä ja yksi niistä kirveli aivan valtavasti, mutta vaikutti lopulta kadonneen kuin tuhka tuuleen. Ei kuulemma näkynyt mitään, ei. Äsken mietin että vieläkö silputtu sipuli leijuu ilmassa kun ihan samalla lailla simmua kirveli. Tuik, raotin alaluomea ja siellähän se kärpäsen raato mötkötti, melkein kokonaisena, reilut kuusi tuntia luomen alla muhineena. Mukavaa. Kenellä vielä on nälkä? Muuten, ensi kerralla diivan elkein arskat päässä baanalle!

PAPPARDELLEJA TOMAATTI-ROSMARIINIKASTIKKEESSA TARJOILLUIN KANANMAKSOIN JA SYDÄMIN
 


Ulkoilun jälkeen oli tietysti aivan kaamea nälkä ja toinen meistä joka en ollut minä ilmaisi haluavansa huolehtia illan ruokahuollosta. Minut istutettiin tuolille ja joka kerralla kun hieman nostin takalistoani, kuului lieden tienoilta tiukka "Äääp!".



Mikäs siinä tuolilla nököttäessä, rennosta sammakkoperspektiivistä moisia maisemia ihaillessa ja lukuhommilla liiaksi rasitettuja aivoja lepuuttaessa. Nuuhkin yrttien huumaavaa tuoksua, joka ilmassa leijaili ja aina kokkikolmosen silmän välttäessä syöksyin zoomailemaan padalle päin.



Aloitetaan kuullottamalla sipulisilppua oliiviöljyssä, lisätään pätkä chilipaprikaa ja pienityt kananmaksat. Sydämet ovat pakostakin valinnaisia, sillä pienimuotoisen internettutkimuksen perusteella oletan niitä myytäneen Suomenmaalla vain pakasteena koiranmuonaksi. Ovat kuitenkin oikein maukkaita, ne viipaloitiin maksojen tavoin. Määrät ovat "sillai sopivasti". Lisätään pataan myös muutama laakerinlehti ja rosmariininoksa. Ruskistetaan lihat, ruikataan lasillinen punaviiniä niskaan ja paistetaan muutaman minuutin ajan. 



Siirretään sitten tavarat pois pannulta, lautaselle odottamaan. Tyhjennetään purnukka tomaattisosetta tyhjälle pannulle, nakataan sekaan maksojen kanssa paistetut yrtit ja keitellään sopivasti kasaan. Lopuksi kipataan maksat valmiiseen soosiin. Näin tehtiin siksi, etteivät maksat kypsyisi liikaa, jolloin se eivät enää ole mureita, vaan sitkeähköjä.



Keitetään mieleinen pasta pakkauksen ohjeen mukaan. Leveä nauhapasta oli oikein herkullinen valinta, mutta myös suurikokoinen lysyt pasta ajaa asian.



Nautitaan kynttilänvalossa hyvällä ruokahalulla. Lopputulos oli sanoinkuvaamattoman herkullinen, suosittelen oikein sydämellä! Tässä vielä vähän maisemakuvia viimeisiltä ajoilta:


Lauantaiaamuna olimme oikein reippaita ja kipaisimme puistoon ihailemaan lokakuista aamuaurinkoa.


Muitakin oli liikkeellä, tepastelemassa Valentinon linnan juurella. Linnassa muuten on arkkitehtuurin tiedekunta tai osasto tai mikälie. Mahtavat puitteet, eikö?


Varmaan koko laakson ainoa puu, joka oli saanut ruskan värit ylleen. Kuva otettu tänään.


Sarjassamme "hei haloo?!" Asvaltointipuuhat olivat jääneet vähän kesken...


...vai mitä luulet?


Kumman ottais: vihreen joen vai ruskeen joen?


Sitruunainen on tässä kohtaa sanaton.


Tyttö näki sillalta kuinka pashaa, vesi oli alhaalla jossakii-in..


Torinoa ympäröivät Alpitpa ovatkin saaneet lumivaipan ylleen!


Vuoret taustalla siintää.. 

P.s. Minulle on heitetty kahdelta taholta sellainen haaste, jonka mukaan olisi kerrottava sen seitsemän jutskaa itsestäni... Mutta en tiedä mitä kertoa, oliskos toiveita jommallakummalla lukijallani? (Sitemeter rekisteröi eilisen kävijamääräksi peräti 2!). En kerro varmana en yhtään mitään ennen kuin heitetään seitsemän kysymystä tähän kommenttilootaan än yy tee nyt!  



lauantai 17. lokakuuta 2009

Kaunottaren ja Kulkurin lihapullaspaghetti - ja vähän Kummisedän myös




Oi mikä yö - ja oi voi mitkä mätöt! Tuo italoamerikkalaisten tietääkseni ainakin kahteen elokuvahistorian helmeen ujuttama herkku valmistui ensimmäistä kertaa keittiössämme, erinomaisella menestyksellä myös! Maltoin kerrankin seurata tarkkaavaisesti reseptiä, joka on poimittu giallozafferanon sivuilta. Muokkasin tarinaa ainoastaan punaviinin verran, sekä vahingossa mukaan livahtaneen yhden ylimääräisen valkosipulinkynnen osalta, löyhkistä vaan. Rrrakastan valkosipulia! Ja tästä illasta lähtien jumaloin myös pehmoisia lihapullia, joita ei paisteta koviksi lainkaan: ne nakellaan raakoina tomaattikastikkeeseen porisemaan. Anelen polvillani, hyvät lukijat: tätä reseptiä on jokaisen herkkusuun kokeiltava ainakin kerran elämänsä aikana! Ja kasvissyöjille vaihtoehtoja on tarjolla pilvin pimein: jauhelihan voi korvata vaikka millä aina munakoisosta herneisiin! Kyseisellä aterialla osallistun kuukauden ruokahaasteeseen, jonka tällä erää järjestää blogi nimeltä Herkku & Koukku. Äänestys on käynnissä kuun loppuun asti TÄÄLLÄ, kyseiseltä sivulta löytyy koko joukko toinen toistaan herkullisempia leffaruokia - käy kurkkaamassa! Kulinaarimuruja-blogista sivun vasemmasta laidasta (scrollaa alaspäin) löytyy koko ruokahaastehistorian voittajalista!




Illallinen niin kokattiin kuin nautittiinkin Kaunottaren ja Kulkurin hengessä. Voisin lyödä vaikka vetoa, että lopputulos olisi kelvannut myös Tonylle ja Joelle. Samainen ruokalaji esiintyy ilmeisesti myös Kummisedässä, taikka ainakin trilogian jonkin osan käsikirjoituksessa? Lapsi ei vielä ole päässyt piirrettyjä pidemmälle, vanhemmat ja viisaammat voivat sitten oikaista. Kyseinen keskustelunpätkä joka tapauksessa innoitti lisäämään punaviiniä soosiin, sokerin tosin jätin sikseen, samoin kuin myös makkarat ja tomaattipyreen. Clemenza Mikeylle:

"Heh, come over here, kid, learn something. You never know, you might have to cook for 20 guys someday. You see, you start out with a little bit of oil. Then you fry some garlic. Then you throw in some tomatoes, tomato paste, you fry it; ya make sure it doesn't stick. You get it to a boil; you shove in all your sausage and your meatballs; heh…? And a little bit o' wine. An' a little bit o' sugar, and that's my trick." 


JÄRKYTTÄVÄN HYVÄT LIHAPULLAT JA TOMAATTISOOSI


Seuraavassa ainekset puolelle Little Italylle, itse puolitin määrän meille kahdelle ja puolet jäi vielä yli:

500g jauhelihaa
100g vanhaa maalaisleipää
50g parmesaania
50g pecorinoa
3 kananmunaa
muskottipähkinää
suolaa ja pippuria
kolme ruokalusikallista persiljasilppua
kolme valkosipulinkynttä
runsas kourallinen tuoretta basilikaa
oliiviöljyä reilu luraus
litra tomaattisosetta tai murskaa

Silppua yksi valkosipulinkynsi, möyhennä leivänkanttu vaikka tehosekoittimessa ja sekoita ne yhteen persiljan, juustoraasteiden, munien ja raastetun muskottipähkinän kera. Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää tarvittaessa vaikka korppujauhoja, jotta taikinasta tulisi riittävän kiinteää. "Pehmitetty muovailuvaha" voisi lähennellä sopivaa koostumusta:



Kun taikina on levännyt viileässä ainakin tunnin verran (maut tasoittuvat), voidaan leipominen aloittaa: Ota työpöydälle laakea lautanen ja kylmää vettä sisältävä kippo. Kasta kipossa kätöset aina pullanpyörittelyn lomassa, niin on helpompaa. Nostele pallot lautaselle:


Lihapullat odottelevat hetken aikaa, pannaanpa sitten soosi aluilleen...



Puolita kaksi valkosipulinkynttä ja kuullota niitä mahdollisimman laakealla pannulla tilkassa oliiviöljyä. Lisää sitten tomaattisoosi. Oma soosini oli "appiukon" kasvimaalla kasvanutta ja järkyttävän hyvää, upean väristäkin vielä. (Tähän anoppi kiljahtaisi: "Ei tomaattisoosi kasva kasvimaalla, sen olen keittänyt ja pullottanut MINÄ!"). Hyvää työtä, hyvää työtä. Jahka soosi kiehuu (sitä voi hieman vedellä laimentaa), nakellaan pannulle yksi kerrallaan varovasti lihapullat. Niitä ei saa keittää kylki kyljessä, muuten ovat vaarassa muhjaantua.


And a little bit o' wine.



Keitetään soosia puolisen tuntia, viisi minuuttia ennen pastan kypsymistä lisätään basilika kastikkeeseen, sitten spaghetti, joka al dentenä vipataan pannulle, sekoitetaan ja mätetään lautasille. Annostelun on tapahduttava periameriikkalaiseen (vai ehkä italialaiseen) tyyliin a la rekkamies! Silleen ettei pöydästä jaksa ylös nousta!


Jösses että oli herkullista, nälkä tässä katsellessa tekee paluutaan.


Romanttinen kattaus Kaunottaren ja Kulkurin malliin.



perjantai 16. lokakuuta 2009

Täydellinen kurpitsapasta




Kaikista tärkein ensin: Virtuaalirutistusten kera hurjasti onnea pikkusiskolle, joka tänään täyttää 12 vuotta!!! 

Sitten päivän reseptiin: kurpitsapasta. Tällaista meillä on nyt muutamaan kertaan väännetty ja maku on aina yhtä ihana. Viime syksyinen hitti oli kurpitsa-sinihomejuustorisotto, tänä vuonna kurpitsa jyrää pastan kumppanina. Makuyhdistelmä on aivan loistava, sillä siinä yhdistyy kurpitsan hedelmällisen runsas aromi ja savukinkun suolaisuus, sekä lisäksi oman säväyksensä mukaan tuovat makunystyröitä kutkuttava salvia ja paahdetut pinjansiemenet. Koko komeuden voi hyvinkin maustaa pisaralla balsamiviinietikkaa ja kunnon rouhaisulla mustapippuria, mieleistään kypsytettyä juustoraastetta unohtamatta.

Ainekset kahdelle nälkäiselle:

400g kurpitsaa
200-250g pastaa: rigatoni, penne, fusilli, caserecce, tms. 
puoli lasia valkkaria
pieni sipuli
rosmariinia tai salviaa maun mukaan, sekä timjamia jos tykkää
50g savupekonia, ilmakuivattua kinkkua tai muuta voimakasmakuista lihaa niin halutessaan
suolaa ja pippuria (tai kasvislientä)
oliiviöljyä ja nokare voita
hyppysellinen paahdettuja pinjansiemeniä
voimakasaromista juustoa raasteeksi, esim parmesaani

Silputaan sipuli ja kuullotetaan sitä pannulla oliiviöljyssä, jossa halutessaan voi aluksi hetken ajan lämmittää rosmariinia tai salviaa makua tuomaan. Poista sitten yrtti. Puolet kurpitsasta kuutioidaan ja vipataan samalle pannulle sipulin kanssa. Kaadetaan ylle puolisen lasillista valkoviiniä, jonka annetaan haihtua kuumassa lämmössä. Alennetaan lämpötilaa ja lisätään lasillinen vettä (sekä suolaa ja pippuria) tai kasvislientä. Keitetään vajaa varttitunnin verran, jotta kurpitsa kypsyy. Rullataan sitten tehosekoittimessa soosiksi. Jos lopputulos on liian paksu, lisätään vielä hieman vettä. Aika paksu saa ollakin, mutta notkea.

Loput kurpitsasta silpaistaan lastuiksi tai tikuiksi, joita sitten ruskistetaan pannulla nokareessa voita ja tilkassa oliiviöljyä, kanssa rosmariinin tai salvian. Hetken päästä lisätään kuutioitu pekoni tai vastaava, halutessaan myös tuoretta timjamia ja maun mukaan suolaa. Keitetään pasta, sekoitetaan kaikki keskenään, lastataan lautasille, koristellaan paahdetuilla pinjansiemenillä, maustetaan aromikkaalla juustoraasteella ja nautitaan! Resepti on poimittu Chefblogista.



Ja sitten illan viihdeuutisiin. Kuka haluaa kuulla kolmannen osan edellisen postauksen kommenttilaatikossa aletusta jatkokertomuksesta siitä, kun eräänä kauniina aamuna kaasulla toimiva vedenlämmitin meni rikki? Niin jotta viikonlopun yli ollaan ilman lämmintä vettä, ikävä kyllä hyinen loppusyksy se on saapunut tännekin ja lämmitykselle olisi käyttöä myös. Äsken luennolta kotiuduttuani kävin kokemassa avantouintia eli -kastautumista muistuttavan puhdistautumiselämyksen jäisen suihkun alla kylmässä kämpässä. Sisulla siitä selviää! Vaan eilen oli kyllä oikeasti superhauskaa, kun piti tukka pestä ja vähän muutenkin puhdistautua. Haluatteko nähdä kuvia? Ihan totta olen niin hullu, että talletan moisiakin muistoja valokuviksi ja samalla lataamisella ajattelin ne tänne liittää:


Vesi kattiloissa lämpenee. Onneksi oli kolme isoa, joskus on tullut mietittyä että mitä näilläkin oikein tekee..


Tadaa: kivikauden suihku! Mieheni muisti tarkkaavaisesti Kivisissä ja Sorasissa esiintyneen elefanttisuihkun, vaan missä meidän ronsu? Oli ihan hillittömän hauskaa, kun jääkylmässä kylppärissä tuli tuutin täydeltä höyryävän kuumaa vettä niskaan: toimimme toisillemme suihkuina suihkuverhon kuivalla puolella tuolilla seisten ja suihkuverhon yli vettä loiskien. Ihan kuin saunassa olisi ollut, mahtavaa!!! Tänä iltana revisio, lähdenkin tästä vettä keittämään, tsau!


Uusi ihana keltainen suihku!



keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Sinisimpukkaspaghetti




Ei olla käyty kalassa eikä edes kalakaupassa (ne harvat Torinossa tulee kierrettyä kaukaa, sillä ohi kulkiessani löyhkä ulottuu aina kadulle asti), vaan Carrefourin tarjouslaarilla vaan. Kyseisessä ransumaalaisessa supermarketketjussa on sitä jotain, sellaista kotoisaa prisma-meininkiä: helppoa ja nopeaa, huokeaa ja aina tuoretta. Suomessa surraan kivijalkakauppojen katoamista, mutta täytyy sanoa että s-marketeissakin on puolensa. (Huom. seuraa yleistä valitusta - resepti löytyy alempaa!) On pidemmän päälle rassaavaa jos epäluotettavasta laadusta huolimatta hinnat ovat turkasen korkealla ja jokaisen elintarvikkeen eteen on jonotettava mummojen seassa hyvin pitkä tovi. Terveisiä kivikaudelta, täällä vielä kukoistavat leipä-, liha-, maito-, vihannes-, kala-, lammas-, jäätelö-, pasta-, hedelmä-, viini-, kana-, suklaa-, saippua-, ym. erikoiskaupat. Kotiäitien ja paappojen on sitten mukava sosialisoida aamuyhdeksästä aina lounasaikaan saakka erilaisten puotien jonoissa seisoskellessaan. Toinen asia mitä e-i  v-o-i käsittää, on laskujen maksu. Herranpieksut, että voi olla tuskaista mokoma touhu. Ymmärtäähän sen tietyissä olosuhteissa, mutta että kehittyneeksi katsotussa länsimaassa, Euroopan Unionissa.. Postissa voi maksaa, jos katsoo olevansa riittävän varoissaan tukeakseen Italian varastelevaa postilaitosta euron käsittelymaksuilla per lasku. Vähintään puolen tunnin jonotuksen jälkeen (kellonajasta tahi viikonpäivästä huolimatta) tiskillä kuluu toiset uskomattoman paljon aikaa lippulappusten leimailemisessa sunmuussa. Mutta on pidettävä kiirettä: posti sulkee ovensa kello 14. Vaihtoehtoisesti esimerkiksi sähkölaskun voi maksaa sähköyhtiön virastorakennuksensa yhteyteen sijoitetuilla sähkölaskunmaksuautomaateilla, ilman käsittelykuluja. Muutaman kilometrin sinne jaksaa euron vuoksi pyöräilläkin. Mitäs muuta vielä keksis valittaa? No niiden iki-ihanien kivijalkakauppojen aukioloajat on vielä mainittava, nyt kun pääsin vauhtiin. Eikö armaamme Euroopan Unioni voisi millään säätää myös niitä koskevaa direktiiviä, jonka ansiosta arjen pyörittäminen eri jäsenmaissa voisi olla yhtäläisen vaivatonta? Miltä kuulostaa maanantai, jolloin aamupäivän ajan 99% liikkeistä pysyy kiinni? Aamupäivää seuraa lounastauko, joka päättyy kello 15:30. Silloin kaupat avaavat ovensa 19:30 asti. Tiistaina kaikki toimii normaalisti, eli kello 12:30-15:30 lounastauon ajan puljut sulkevat ovensa. Paitsi naapurin kauppa, joka on tiistai-iltapäivän (12:30 eteenpäin) suljettu. Keskiviikkona on pikkulauantai, joten iltapäivän ajan ainakin puolet kaupungin puljuista panee lapun luukulle: alkaen 12:30. Joskus pikku päässäni päivät menevät vallan sekaisin (käynee itse kullekin) ja usein keskiviikkona suunnittelen ostavani vesipakin iltapäivällä... kunnes tajuan, että on keskiviikko! Lähikauppa rokottaa 50 senttiä litran vesipullosta, maksaisitko itse? Ja muut alueen kaupat ovat tietysti kiinni: kaikki viisi! Jokaisena viikonpäivänä joku putiikki sulkee ovensa joko aamu-tai iltapäivän ajaksi ja kun siihen lisää kolmen tunnin lounastauot ja sunnuntaisen kaupungin totaalisen sammumisen, ei jaksa enää tippaakaan harmittaa KUNNON markettien esteettiset ja kyltyraaliset muttapuolet. Jaksoikohan kukaan tänne asti? Riittää rutinat, lähdetään syömään!



SINISIMPUKKAPASTA kahdelle pääruoaksi (alkuruokana määrät voi puolittaa):

250g spaghetti- tai linguine-pastaa
1 kg kokonaisia sinisimpukoita
lasillinen valkkaria
valkosipulinkynsi
chilipaprikan pätkä 
oliiviöljyä
suolaa

Kuumenna pannulla tilkassa oliiviöljyä litistetty valkosipulinkynsi tai pari, lisää puhdistetut kokonaiset sinisimpukat, kunnon pöläys persiljasilppua ja lasillinen valkoviiniä. Voipi peittää kannella, jos sellaista ei ole (tai ei raaski ostaa, toim. huom.), vuoraa uunipelti ihanmillätahansa ja käytä kannen tapaan! Saisinkohan 50 markkaa niksipirkasta? Keittele sen verran, jotta simpukat avaavat kuorensa:



Siivilöi neste talteen ja rapsi lihat simpukoista toiseen talteen. Säästä pari kokonaista koristeluun! Kuumenna uudelleen pannulla oliiviöljyä, lisää pätkä punaista pientä chilipaprikaa ja heitä kuoritut simpukat mukaan. Nopean käristämisen jälkeen lisää pannulle myös talteen siivilöity liemi ja sammuta pian liekki. Jos keittää muutamaa minuuttia pidempään, ovat simpukat vaarassa sitkeytyä.



Keitä pasta suolatussa vedessä, al dente. Lisää se sitten pannulle ja sekoita.



Annostele ja nauti! 



Meriaiheinen kuva viinipullossa oli vielä ikuistettava. Olisi hieno rapukesteillä!



Oli hyvää ja yksinkertaista!



Matkalla luennolta kotiin, Piazza Castello. Illat ovat jo pimenneet, kuva on parin viikon takaa ja tänään iltakahdeksalta oli jo pilkkopimeää.





sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Kurpitsagnoccheja kolmella kastikkeella




Www.ilmainensanakirja.fi kertoo "gnocco"n olevan suomeksi yhtä kuin "myky". Kurpitsamykyjä siis nassutettiin tänään lounaaksi. Pitkään on tehnyt mieli kokeilla moisia ja mikäs sen mukavampaa askartelua raukeana sunnuntaipäivänä kuin mykyjen muovailu!


Kuvan gnocchit ovat saaneet ylleen taleggio-juustokastikkeen.



Aloitetaan suuntaamalla kasvimaalle, vihannestiskille tai kätevästi keittiön ruokakomeroon. Otetaan kurpitsa. Vihreä kurpitsa on kauniin oranssi sisältä, muttei lajilla niin väliä. Halkaistaan ja kaavitaan siemenet pois. Itse tuhrasin varmaan tunnin niiden puhdistamiseen, hinkkasin kuumassa vedessä lihoja irti voidakseni sitten paahtaa siemenet uunissa. Kivasti ne siellä poksui, olisiko lämpöä ollut 180 asteen verran. Aukeavat nimittäin kuumassa, ikävä kyllä eivät kaikki. Siinä vaiheessa kun olivat jo käristyneet syömäkelvottomiksi, ainoastaan murto-osa oli paljastanut herkullisen sisuksensa... neuvoja kaivataan.

Tässäpä ainekset sanoisin 4 hengelle, tosin mies miekkonen veteli yksin ainakin 2 ihmisen edestä. Ainekset siis:

350g kurpitsaa
350g perunaa (jos haluaa voimakkaamman kurpitsanmaun, niin 700g silkkaa kurppaa)
200g vehnäjauhoja
1 muna
keko raastettua parmesaania tai muuta
suolaa, pippuria ja muskottipähkinää

Kurpitsa viipaloidaan, poistetaan kuori ja kuutioidaan liha. Tai jos haluaa leikkiä ruoalla, niin voi varata tunnin sisälmyksen kovertamiselle tarkoitukseen sopimattomalla hedelmäveitsellä. Paistetaan kurpitsakuutiot sitten uunissa 180 asteessa noin 10-15 minuuttia, siten, että liha on pehmeää, muttei pinnalta vielä rapeaa. Mikroaaltouunikin käy, noin varttitunti täydellä teholla. Tarkoitus on saada liha kypsäksi ja samalla hieman kuivaksi. Samasta syystä perunat keitetään suolatussa vedessä kokonaisina, kuorineen, jonka jälkeen ne kuoritaan ja muussataan yhdessä kurpitsan kera. Tarkoitukseen sopiva apuväline, joka säästää hermoja, on vempele, jonka nimeä en saa päähän, perunapuserrin ehkä? Sekoitetaan sitten yhteen muiden ainesten kanssa, kuten alla oleva kuva osoittaa:



Vaivataan ja sadatellaan, että miten taikina voikaan olla näin tarttuvaa! 



Vaan kyllä voi! Jahka taikinaa on hieman maistettu (suola sun muut mausteet tasapainossa), käsienpesun ja niiden huolellisen kuivaamisen kautta suoritaan jauholaarille, josta ripsaistaan oiva kerros vehnäpulveria leivinalustalle...



Nostetaan esim. ruokaveitsen avulla kimpale tahmaista taikinaa jauhojen päälle, jauhotaan myöskin kätöset ja pyöritellään kimpaleesta hasselpähkinän (suomeksi sormen-) paksuinen pitko, joka pätkitään 2-3 cm suupaloiksi. Haarukalla saa gnoccheille ominaiset raidat kylkeen, niin halutessaan. Ne kannattaa kieritellä hyvin jauhoissa, nostella vaikka lautaselle (ei päälletysten vaan vieretysten) ja melko lailla saman tien keittää kiehuvassa, erittäin runsaassa vedessä. Eli tämä työvaihe vaatii ripeyttä. Gnocchit (vai sanoisinko mykyt) pulpahtavat sitten kiehuvan veden pinnalle killumaan, jotkut katsovat niiden olevan silloin kypsiä, mutta mielestäni niitä saa keittää vielä minuutin, pari. Ennen koko satsin keittämistä kannattaa keittää kolme palleroa koemielessä, jotta selviää, mikä on raakaa, mikä kypsää ja mikä puolestaan ylikypsää. Kokeilemalla se selviää! Kannattaa sitten keittää vain yhden annoksen verran kerrallaan.


Vaivattomin ja varsin herkullinen klassikkokastike on salvialla maustettu voisula. 
Edit. tämän ylle kuuluisi perinteisesti pöläyttää vielä raastettua savuricotta-juustoa, mutta muukin kypsytetty juusto käy mainiosti, tai vaikkapa raastettu muskottipähkinä! Kiitos vielä, Merituuli!


Raschera- ja gorgonzola(sinihome)juusto sopivat kurpitsan kanssa yhteen erinomaisesti. Kaikenkaikkiaan kaikki juustot käyvät, mutta etenkin suolaisen ja voimakkaan makuiset, jalkahien hajuiset. Sulata pikkukattilassa kökkäre juustoa ja kaada samalla sekaan hintsusti sitä vähemmän maitoa. Se on siinä!


Myös ilmakuivattu kinkku, Etelä-Tirolin Speck, sekä vaikka pekoni tuovat herkullisen vastapainon kurpitsan makeudelle, joka tosin ensisijaisesti tasapainotetaan suolaamalla itse taikina riittävästi. Kuullotetaan pannulla suikaloitu puolikas sipuli, lisätään sitten niinikään suikaloitu punasikuri. Ripotellaan vähän suolaa ja pippuria, kaadetaan desin verran punaviiniä, mielellään sellaista, jota tarjoillaan aterian kanssa...


...meillä "tarjoiltiin" kahden euron Bardolinoa, joka oli tosi hyvää, toim. huom. Keitetään kasviksia kasaan ja siirretään lautaselle odottamaan. Kärtsätään sitten pieneksi kuutioitua kinkkua, joka kypsänä sekoitetaan yhteen kasvien kera. Soosi on siinä!


Tyy in wan: Salviagnocchit punasikuripedillä, keranaan pekonikikkareita. No kerrotaanpas vielä, että oliko ne hyviä. No olihan ne. Aika tuhteja myös, ottaen huomioon voipainotteisen kastikesuuntauksen. Itse nauttisin moisia mieluiten alkuruokana, joita seuraisi vähärasvainen liharuoka raikkaan salaatin saattelemana. Niin no, noinhan ne on tarkoituskin syödä, eikä siis yhden ruokalajin lounaana.. mutta joka tapauksessa kerrassaan herkullista!