Ligurialainen sipulipiiras seikkailee kukkuloilla

Ihastuin näkemääni piiraaseen Artemisia Cominan blogissa. Aamulla vääntämääni versiota voisi kuvailla sanalla rustiikkinen, mutta myös herkullinen. Sipuli hyvin keitettynä ei rasita vatsaa, eikä liioin herkkiä makuhermoja. Valkoviiniin ja oliiviöljyyn valmistettu taikina on kevyttä ja rapeaa - mutta kuitenkin mehevää. Sopii niin piknikille kuin kahvipöytään!

Tällä reseptillä osallistun ensimmäistä kertaa Pastanjauhannan ja kumppanien ylläpitämään kuukauden ruokahaasteeseen. Toukokuun teemana on piknik! 

Taikina valmistetaan vaivaamalla yhteen 250 g hyvin hienoja, valkoisia vehnäjauhoja, nelisen lusikallista oliiviöljyä, hyppysellinen suolaa ja valkoviiniä niin paljon kuin tarve vaatii. Valkoviinin tilalle sopii myös vissyvesi - tai ihan tavallinenkin vesi. Kimmoisa taikina muovaillaan palloksi ja jätetään peiteltynä lepäämään siksi, kunnes täyte on valmista.

Täyte valmistetaan paistamalla kasarissa oliiviöljyssä 2 kg sipulia (mielestäni vähempikin riittää, itse laitoin puolet). Sipulin voi hyvinkin korvata jollakin muulla kasviksella, esimerkiksi kesäkurpitsalla tai pinaatilla. Mutta mitä kauemmin sipuleja kypsentää, sitä miedompia niistä tulee. Suosittelen lähes tunnin keittoaikaa. Kun sipulit ovat valmiin oloisia, niiden annetaan hieman jäähtyä ja ne sekoitetaan yhteen 2-3 kananmunan ja 50 g raastetun parmesaanin kanssa:

Taikina kaullitaan pari millimetriä ohueksi levyksi ja leikataan rumat reunat pois:

Taikina asetellaan (leivinpaperilla vuoratun) vuoan pohjalle ja reunoille. Reunojen on jäätävä pitkiksi. Täyte lusikoidaan taikinan päälle ja reunat nipistellään kasaan:

Pinta sivellään oliiviöljyllä ja sille ripotellaan karkeaa merisuolaa, focaccian tyyliin. Rosmariininoksa piiraan päällä ei myöskään ole pahitteeksi. Paistetaan 180-asteisessa uunissa puolesta tunnista jopa tuntiin. Riippuu piiraan ja taikinan paksuudesta.

Otetaan uunista ulos, kun tuoksuu hyvältä ja näyttää jotakuinkin tältä:

Piiras pakataan reppuun ja reppu heitetään selkään. Hypätään vaikka polkupyörän selkään ja poljetaan sinne, minne nenä näyttää. Meidän nenämme näytti tänne päin:

Lampaat laiduntavat puistossa - ilman aitausta!

Nousimme kukkulalle. Retkemme muuttuvat yksi toisensa jälkeen aina vaan hullummiksi.

Huutomerkki tiellä. Määränpäämme Supergan basilika häämöttää horisontissa.

Hmm..

Puinen rima kuvan alareunassa on turvakaide.

Nousimme pyörän selässä puuskuttaen niin ylös kuin taisimme. Neljän kilometrin jälkeen jatkoimme matkaamme jalan. Polku näytti tältä.

Mutta myös tältä. Äitienpäivän kunniaksi, oletan!

Pääsimme kuin pääsimmekin perille. Kuvassa Supergan basilika, jonka uumenista löytyy mm. Savoian kuninkaiden haudat.

Muistomerkki FC Torinon kohtaaman lentoturman johdosta. Vuonna 1949 jalkapallojoukkuetta kuljettava lentokone törmäsi kukkulaan ja lähes kaikki pelaajat saivat surmansa.

Juomavetemme hupeni nousun puolivälissä. Huipulla odottava lähde kannusti eteenpäin.

Ja vatsantäytettä tarjosi reppumme rupinen.

672 metrin korkeudessa sipulipiiras maistui NIIN hyvälle!

Supergalle voi myös nousta menneitä aikoja henkivällä hienolla hammasratasvaunulla. Huipulla juna-aseman kupeessa kehräsi tällainen misu, joka antoi silittääkin! Hieman helpotusta kissa-ikävään!

Päivän väri on...

...mikäs muukaan?

Vihreä valtaa joka paikan.

Maisemia laaksoon

Vihreyden keskellä kimaltaa talon katto. Miltähän tuntuisi asustaa täällä?

Tai täällä?

Tai täällä? Hökötys killui joenuomassa jo vuosi takaperin.

Marchetti kutsui tälläkin retkellä palatessamme kotiin.

Palkkio! Tuutti näyttää lähes samalta kuin edelliskerrallakin, mutta makuina tällä erää appelsiinisuklaa ja manteli.

Retkellä kerätyt aarteet. Tuo kirkkaansininen on ostettu vappuretkellämme. Kuvassa ei näy, kuinka ihania ja sileitä kivet ovat. Äidin sydäntä varmaan lämmittää nähdä tämä kuva. Sydän täynnä iloa.. tai kenties vahingoniloa! :)