Joulun alla tähtitorttuja sekä kalkkunankoipea - sekä vähän mietteitä ruokakulttuurista

Asti joulukuussa 2010

Joulun alla löysin netistä kivoja tähtitorttuohjeita, joiden avulla niitä sitten tuli leivottua. Luumumarmeladikin piti keittää itse (no siihenhän menee ihan vaan sekunti), sillä ainoa täällä myytävä luumuhillo valmistetaan tuoreista luumuista.

Vanhan ajan joulutortut olivat oikein maukkaita ja ne valmistuivat Confetin joulublogin ohjeella.

3dl kuohukermaa vaahdotettuna
6,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
250 g pehmeää voita
1 rkl konjakkia

Kolme keskimmäistä ainesta nypitään keskenään sekaisin. Lisätään konjakki ja lopuksi nostellaan kermavaahto joukkoon. Sekoitetaan nopeasti taikinaksi ja annetaan levätä kylmässä pari tuntia. Taikinaa kehotetaan kaavimaan 3-4 kertaa lehtevyyden lisäämiseksi. Muistaakseni kaulin sitä jopa useammankin kerran, aina taittaen kaulitun levyn kolminkertaiseksi (siis kahdella taitoksella, kuten ylläoleva kuva osoittaa). Kaulimisen välissä taikinan annetaan levätä kylmässä.

Kaulitse sitten taikina vajaa 1 cm paksuiseksi. (Itse olisin voinut ohuemmaksikin kaulita, sillä olin taitellut taikinasta niin lehtevän, että pienikokoiset tähtitorttuni meinasivat kasvaa jopa liian korkeiksi kapeuteensa nähden). Leikkaa neliöiksi ja tee kulmiin viillot lähes tortun keskustaan asti. Taita joka toinen sakara tortun keskelle ja paina ne hyvin kiinni. Lisää luumuhilloa sinetiksi ja voitele halutessasi munalla. Paista 190 asteisessa kiertoilmauunissa tai n. 200 asteessa ilman kiertoilmaa, kunnes saavat väriä. Riippuu uunin ärhäkyydestä.

Maija Silvennoisen Luumuhillo

400 g kivettömiä luumuja
1 dl sokeria
2 dl omenamehua tai vettä
mausteita jos haluat: tähtianis/halkaistu vaniljatanko/kanelitanko - poistetaan ennen soseuttamista.

Keitä noin 15 minuuttia miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes luumut ovat pehmeitä. Poista mauste jos sellaisen olet kokonaisena keitokseen lisännyt. Soseuta sauvasekoittimella. Lisää halutessasi 1/2 dl konjakkia! (Itse laitoin brandya ja oli niin hyvää että söin leipomista seuraavien päivien ajan jälkiruoaksi ylijääneet hillot - luonnollisesti lusikalla suoraan kulhosta!).

Monen mielestä (itseni mukaan lukien) tortut ovat parhaita silloin kun hillo laitetaan solmun alle, kuten alla vasemmalla näkyy kokeiltaneen:

Paiston jälkeen minulle kävi kuten kaikille heille, jotka ovat todenneet parhaaksi hillon lusikoimisen solmun päälle. Paistuessaan sakarat paukkuivat levälleen (meinasin kirjoittaa pakarat!) tuolla ensimmäisellä tavalla. Ehkä torttujen suurempi koko (tai ohuempi taikina) olisi voinut edesauttaa solmun pysymistä kiinni. En voidellut torttuja munalla, vaan ripottelin tomusokeria niiden ylle sitten kun olivat jäähtyneet.

Nämä tortut veivät suomalaista leivonnaiskulttuuria maailmalle (meillä suomalaisilla on muuten ihan mielettömästi yksi toistaan upeampia leivonnaisreseptejä hihassa, eikö olekin!). Kiikutimme tortut appilaan Astiin ja huolimatta siitä että sattumalta leivonnaisia oli aivan ennätyksellinen määrä jälkiruoaksi nautittavana, tortut olivat oikein pidettyjä! Muistaakseni anoppi pyysi niistä oikein reseptinkin.. mutta tiedän ettei hän niitä kuuna päivänä tule tekemään, monivaiheisia kun ovat.

Anopin bravuuri on tuo pehmeääkin pehmeämpi kaakaokakku, jonka väliin pannaan mansikkahilloa. Sen nimi on kuulemma Sacher (lausutaan täällä "sakker"). Nuo sienet ja vieressään olevat tuulihatun tapaiset olivat leipomosta tuotuja, eivätkä oikein maistuneet miltään muulta kuin voiksi vatkatulta maustamattomalta kermalta.

Mietiskelin vähän sellaista kliseetä kuin rikas ruokakulttuuri. Elelen nyt maassa, jossa yleisesti kai ajatellaan olevan runsas ja monipuolinen kulttuuriperintö, mitä ravintoon tulee. Onhan täällä esimerkiksi myynnissä aivan valtava repertuaari tuoreita ja maukkaita kasvikunnan tuotteita, ainakin suomalaisin silmin katsottuna. Raaka-aineiden laatuun kiinnitetään hyvin paljon huomiota ja täällä minäkin suosin paikallista. (Kaiken muun hyvän lisäksi se on eettisestikin järkevämpi vaihtoehto kuin jossain kauempana tehotuotetut ja usein geenimuunnellut, laimealta maistuvat vihannekset). Muistan kerran nähneeni jakson Jamie Oliver Italiassa -ohjelmasta, jossa Jamie hämmästyneenä esitteli päiväkodissa ruokaileville pikkulapsille eri kasviksia ja kysyi heiltä niiden nimiä. Nelivuotiaat nappulat huusivat kuorossa "fenkolii!", "kesäkurpitsaa!", "munakoisoo!", "retiisii!", "varsisellerii!", "purjoo!", jne. Kuinka monessa muussa maassa voisi nähdä vastaavaa? Italiassa valmistetaan valtava määrä elintarvikkeita, jotka on suojattu EU:n alkuperänimityksellä sun muilla. Keittokirjoja painetaan vuosittain tolkuttomia määriä ja uusia syntyy kuin sieniä sateella. Jo yksin yhden maantieteellisen alueen ruokaperinteistä nitoo kilokaupalla reseptejä - alueita on kaikkiaan 20.
Todellisuus vaikuttaa kuitenkin olevan toisenlainen. En tiedä, onko tekemäni havainto sääntö vai poikkeus, mutta olen huomannut, että jokaisella emännällä vaikuttaa olevan muutama vakioresepti, joiden mukaan kotona vaihdellaan menua. Muutama tarkoittanee sitä, että kunakin viikonpäivänä nautitaan eri aterioita, mutta viikon ruokalista on yksi ja sama vuodesta toiseen. Juhlia varten hihassa on yhdet ässät kutakin ruokalajia kohden (omalta äiteeltä opittu lasagne/paisti/kakku), joita sitten syödään juhlista toiseen! Perinneruokia siis syödään täällä muulloinkin kuin Jouluna ja ne ovat vahvasti sidoksissa paikkaan. Joka kylällä on omansa. Tämä onkin ideana mm. mainiossa Astin jokasyksyisessä Sagre-ruokafestivaalissa, jossa maakunnan erinäiset kylät tarjoavat vuodesta toiseen kutakuinkin samaa menua.
Kun jokaisen pienen kylän perinneruoat kootaan yksiin kansiin (ja 60 miljoonan asukkaan maahan niitä kyliä kyllä mahtuu), on tuloksena varsinainen reseptirepertuaari. Onkin onni olla ulkomaalainen, joka puolueettomasti voi kokeilla reseptejä alueelta kuin alueelta!

Jotta postaus ei vallan lipsuisi makean puolelle, lausun välillä pari sanaa kalkkunasta. Kalkkunavaarista. Appiukko on innokas viherpeukalo ja eläintenkasvattaja. Ei lemmikkien, vaan syötäväksi tarkoitettujen eläinten kasvattaja. Kuvan kalkkuna lahdattiin Joulun alla ja se oli ehtinyt varmasti ikään korkeaan, päätellen sen uskomattomasta koosta ja hm.. ei enää kovin pehmeästä lihasta. Tunnin hauduttamisen jälkeen noista fileistäkin tuli oikein mureita, mutta siitä lisää toisella kertaa. Postauksen häntäpäässä tarjoillaan sen sijaan oikein mehevää koipea.

Sunnuntailounaan jälkeen jaloittelu tekee poikaa ja esittelenpä tässä muutaman kuvan verran Astin kaunista keskustaa.

Kalkkunankoipi

Kätevä keino marinoida suurikokoista koipea on laittaa se muovipussiin. Marinadi oli valkoviiniä ja kulhoon laitettuna sitä olisi ollut tuhlattava pullokaupalla. Lisäksi maustoin liemen valkosipulilla, katajanmarjoilla ja rosmariinilla. Yön marinoimisen jälkeen liha on oikein mureaa.

Koipi käärittiin pekonisiivuihin ja pantiin pellille oliiviöljyssä, merisuolassa ja rosmariininoksissa pyöräytettyjen lohkoperunoiden, sekä vihreiden papujen kaveriksi.

Paistoin muistaakseni noin 180-200 asteessa, riippuu tietysti vähän uunista, mutta joka tapauksessa paistaminen vei odotettua kauemmin aikaa. Yli tunnin kypsymisen jälkeen liha oli vielä siinä määrin raakaa (tein viillon koipeen ja sieltä valuikin nestettä solkenaan - loppupaiston ajaksi koipi oli käärittävä leivinpaperiin ja folioon), että alakerran pizzeria ja jääkaapin antimista kyhätty salaatti tarjosivat apetta siksi illaksi.

Italialainen quattro stagioni koostuu yleensä kinkusta, artisokista, oliiveista ja sienistä. Kuvan pizza on paistettu egyptiläisten pizzeriassa sähköuunissa ja se oli siihen asti aivan mainiota maultaan, kunnes naapuriin avattiin puu-uunissa paistava pizzeria. Laitan vertailun vuoksi kuvan heidän pizzastaan myöhemmin.

Koiven kanssa tehtiin sitten niin, että seuraavana päivänä siivutin siitä parhaani mukaan lihoja irti. Lämmitin ne pannulla tuoreiden, siivutettujen ja jo kuullotettujen herkkusienien sekä kuohukerman kera ja hyvää oli!

Karjalanpiirakoita & illallinen naapurilla

Lämpöä, hyvyyttä ja rakkautta huokuvan juhlan kynnyksellä kiireisenkin bloggaajan on toki muistettava pientä blogi-poloista läsnäolollaan. En ole kehdannut aikoihin edes etusivua avata... mutta nytpä ajattelin rykäistä oikein herkullisen juhlavan postauksen! Tämän pitkäksi venähtäneen poissaolon aikana on kuitenkin syöty hyvin, luonnollisesti, eikä ainuttakaan ateriaa kameratta ole nautittu! En oikein edes tiedä mistä aloittaa, mutta pitäen silmällä lähestyvää aattoaamua riisipuuroineen, ajattelin ehdottaa näppärää reseptiä puuronjämien jatkojalostamiseksi.

Minikokoiset karjalanpiirakat onnistuivat ensikertalaisen käsistä yllättävän hyvin ja näppärästi! Rypyttäminen ei myöskään ole probleema eikä mikään, riittää että tajuaa mistä aloittaa. Ainekset pakkasin Suomessa vietetyllä kesälomalla matkalaukkuun ja niistä loihdittiin näitä ihaania herkkuja viemisiksi naapurin pykäämälle mahtavan herkulliselle illalliselle (kuvia alla). Ai että miten italialainen pöytäseurue ylistikään meidän kansallisherkkujamme! Piirakat munavoineen päivineen kahmittiin parempiin suihin alta aikayksikön. Jaa olinko rinta röyheänä! Kyllä meillä Suomessa osataan nämä perinneruoat!

Idea lähti liikkeelle maikkarin Chez Jounia katsellessa, ohjelmassa piirakat väännettiin tuossa länsirajan takana, Nizzassa. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että karjisten räpeltäminen voisi olla noinkin mutkatonta, oikeastaan simppelimpää kuin pizzan leipominen! Mitä makuunsa tulee, ne kyllä hakkaavat jälkimmäisen kuus-nolla! Muistaakseni en myöskään ole koskaan tullut maistaneeksi kotikutoisia piirakoita - jos siellä ruudun toisella puolen on muita kaltaisiani, niin käykääpä oitis tuumasta toimeen: näin herkullista pakettia ei Fazer eikä Vaasa pusseihinsa pakkaa! Täydellisen rapeaa, pehmeän täyteläistä, tuoksuvan tuoretta...

...karjalanpiirakkaa:

TAIKINA

1dl vehnäjauhoja
1-1,5 dl vettä
2 dl (karkeita) ruisjauhoja
suolaa
voisulaa voiteluun
(munia ja voita)

PUUROTÄYTE

2,5 dl vettä
3 dl puuroriisiä
1 l täysmaitoa
50 g voita
1 tl suolaa

Puurotäytteestä riittää myös parille nälkäiselle lautaselliset puuroa tarjottavaksi. Taikinan määrä ei ole kovin suuri, mutta siitä syntyy noin 20 isoa tai 40 pientä piirakkaa. Riippuu tietysti leipojasta.

Valmista ensin puuro: Ota paksupohjainen kattila ja kiehauta siinä vesi, lisää riisit ja keitä hiljalleen noin 10 minuuttia, kunnes vesi on imeytynyt riisiin. Lisää maito, hauduttele kypsäksi noin 1 tunnin ajan. Välillä voi sekoittaa pohjan kautta, mutta koska lämpötila pidetään erityisen matalana (meillä on kaasuliesi ja sen pienin liekki oli minimiasennossa), puuron ei pitäisi palaa pohjaan, vaikkei sitä jatkuvasti olisikaan sekoittamassa. Lopuksi lisätään voi ja suola.

Sitten tehdään taikina. Tämä on nopea ja helppo toimenpide, ainakin hiivaisiin taikinoihin verrattuna. Sekoita vehnäjauho tilkkaan vettä, muodosta taikina jota voi vaivata sitkon saamiseksi. Vaivaa jonkin aikaa. Lisää sitten ruisjauhot, loppu vesi ja suola, vaivaa tasaiseksi ja lisää tarpeen tullen jauhoja (itse lisäsin ainakin desin-parin verran, arvioisin, sillä taikinasta on tultava melkoisen tiukkaa, jotta rypyttäminen onnistuu ja piirakoista tulee rapsakoita).

Muotoile taikina pötköksi, ota siitä veitsellä kiekkoja ja jauhoja apuna käyttäen pyörittele pulikalla lätyiksi. Itse vielä menin ja siistin lättysistä rengasmuotin avulla rumat reunat pois. Sitten ei muuta kuin levitetään jokaisen keskelle jollakin voiveitsen tapaisella välineellä kerros puuroa, taitetaan sivureunat täytteen ylle, siten että reunojen väliin jää pieni rako josta kivasti puuro kiiluu. Tehdään peukulla ja etusormella ensimmäiset rypyt piirakan keskelle, edeten siitä ensin yhtä ja sitten toista suippoa päätyä kohti.

Paistetaan mahdollisimman kuumassa uunissa, vaikkapa 230 asteessa (oman uunini maksimi) noin 10-15 minuuttia, tai kunnes pinta saa kultaisen värin ylleen ja puuroon muodostuu ruskeita laikkuja. Voidellaan voisulalla heti uunista ottamisen jälkeen.

Munavoi sai myöskin paljon kehuja osakseen, sitä syötiin ihan sellaisenaan, lusikalla kauhoen, niin hyvää se oli!

Illallisen järjestäjä pyysi jopa reseptiä karjalaisesta herkustamme. Berlusconi, kuinka väärässä olitkaan!

Itse illallinen oli muilta osin naapurimme Antoniettan järjestämä. Hän on eläkkeelle siirtynyt opettaja ja mestarillinen kokki ynnä viherpeukalo. Illallisseurueeseen kuului myös miehensä, sekä yläkerran eläkeläispariskunta, joka toi paikalle myös tyttärensä, kumppaninsa kera. Otin valokuvan menun jokaisesta komponentista, jotta voisin kaikille kiinnostuneille näyttää mitä täällä Italiassa oikeasti syödään! Teemana oli kokin synnyinseutu, eli Piemonten eteläinen alue.

Yllä kuva uskomattoman herkullisesta alkupalasta, joka koostui hillotusta viikunasta (mausteenaan ainakin hillottua sitruunankuorta, na-mi!) sekä paahdetuissa ja rouhituissa Piemonten hasselpähkinöissä kieritellystä Robiola-juustopallerosta. Juusto on levitettävää ja hapahkoa, rasvaa 30%. Kuvailisin sitä "rahkamaiseksi ranskankermaksi". Sellaisenaan juusto on hyvin mietoa, joten Antonietta oli lisännyt massaan suolaa ja pippuria. Idea voisi toimia myös vuohenjuuston ja alkoholissa yön yli liotettujen kuivattujen hedelmien kanssa, vai mitä sanotte? Onko joku jo kokeillutkin?

Juustopalloja seurasi tuoreen ananaspalan ympärille kääritty pekonisiivu ja maalaisleivän päälle viipaloitu rosmariinilla maustettu ja hyvin suolattu laardi. Kaikki käytetty kuumassa uunissa. Ei hullumpaa, vaikken yleensä silavan ylin ystävä olekaan.

Primo eli alkuruoka on yleensä pastaa tai riisiä. Vaikka täällä pohjoisessa risotot ja riisikeitot ovat perinteisempää ruokaa kuin eteläisestä Italiasta tuttu pasta, illan alkuruoka oli Novi-Liguren jänislasagne. Illan emännän mukaan kotiseudullaan lasagne ei käy uunissa ollenkaan, vaan puolikkaat (tuore)pastalevyt keitetään vedessä ja maustetaan ragùlla eli lihaisella kastikkeella. Tämä ragù ei muistaakseni sisältänyt lainkaan tomaattia. Pöläys parmesaania pintaan - nam!

Secondo eli pääruoka oli Piemonten alueen kenties herkullisin liha-ateria, eli brasato al Barolo. Kyseessä on Barolo-viinissä ensin marinoitu ja sitten hitaasti haudutettu iso pala nautaa (älä kysy mikä osa eläimestä, jokainen kokki täällä antaa kuitenkin erilaisen vastauksen!), mausteinaan porkkana, varsiselleri ja sipuli. Menetelmä näkyypi täällä. Ai että, ai että.. höyrytetyt perunat oliiviöljyllä, paahdetuilla pinjansiemenillä, oliiveilla ja basilikalla höystettynä olivat myös vastustamattomia.

Naapurilla sattui olemaan tyttärensä misu hoidossa, enkä tiennyt kumpi meistä kehräsi enemmän saadessani kunnian rapsutella hänen eleganttia korkeuttaan!

Kenties kuitenkin mieleenpainuvinta koko illallisessa oli jälkiruoka, eli 88% suklaasta sekä "dieteettisistä kekseistä" valmistettu, tähtianiksella maustettu lähes sokeriton suklaasalami, joka tarjoiltuna yhdessä grappalla maustetun kurpitsahillon kera oli jotakin aivan uskomatonta! Uskomatonta! Tähtianista parempaa maustetta herkku ei olisi voinut osakseen saada! Jahka saamme aikaiseksi vaihtaa reseptejä, naputtelen teillekin herkun tarkan ohjeen.

Toivottavasti saan taas pian palattua blogin ääreen kertomaan kaikesta muusta mahtavasta, mitä viime aikoina on tullut kokkailtua! On ollut syntymäpäivää ja pikkujoulua, jotta kerrankin on tullut värkättyä kaikenlaista ihanaa. Vihjeenä mainittakoon "granaattiomena", "brandy", "mustikka", "kurpitsa", "amaretti"... niistä lisää piakkoin! Mukavaa joulunodotusta itse kullekin! Levätkää ja pitäkää lähimmäisiänne hyvänä!

Kotikutoista munapastaa + edit.

Lisäänpä tänne kuvien lomaan vihdoin ohjetta kotipastan valmistamiseksi. Jauhot näyttelevät pääosaa pastataikinassa. Itse olen kokeillut tavallisia valkoisia vehnäjauhoja - tulos ei ollut lainkaan mairitteleva, vaan liimamainen ja mauton. Paras tulos syntyy keltaisen värisillä pikkuruisilla "mannaryyneillä", joita kutsutaan italiaksi nimellä "semola". Myllyn parhaan sivuja tutkittuani totesin niiden olevan yhtä ja samaa kuin durum-vehnäjauhot. Edit. Eipäs ole! Durum-jauhot on jauhoa - tämä semola on kevyesti ryynimäistä, vähän mannaryyniä pienempää, mutta väriltään kellertävää. Niitä sekoitetaan yhteen kananmunien kanssa. Nyrkkisääntönä on yksi muna per ruokailija, mutta hieman viitettä antaa jostakin bongaamani mittasuhde 1 iso muna (noin 55-60 g)/noin 100 g jauhoja. Edit. taikinaan lisätään myös ripaus suolaa ja mahdollisesti myös e.v. oliiviöljyä, noin yksi teelusikallinen sataa jauhogrammaa kohden. Taikinasta tulee kimmoisaa, jahka sitä on hieman vaivattu ensin. Itse otan kellosta aikaa ja vaivaan massaa noin varttitunnin verran, kunnes taikina on muuttunut sileäksi. Sitten taikinapallo kääritään pyyhkeeseen tai muovikelmuun ja jätetään pöydälle lepäämään pariksi tunniksi. Sen jälkeen taikina on valmis kaulittavaksi: se pilkotaan paloihin ja mankeloidaan pastakoneen läpi - tai kuten allekirjoittanut: otetaan kaulin käteen ja hikoillaan! (Jos taikina ei ole liian tiukkaa, urakka ei ole mitenkään mahdoton).

Valmis pasta jätetään leivinpaperille keittiön pöydälle pariksi tunniksi kuivumaan (mikäli kyseessä ei ole täytepasta, se kun on sisältä kosteaa niin itse taikina uhkaa vettyä) ja se keitetään runsaassa, merisuolatussa vedessä sen verran, että tuntuu hampaissa hyvältä! Kokin on siis vahdittava padan ääressä koko ajan maistellen. Näin vältetään honkkelit.

Täytepastan täyte kannattaa valmistaa mahdollisimman kuivaksi, siten raviolit voivat jonkin aikaa odotellakin keittämistä. Itse olen aina vääntänyt ne rutkasti etuajassa valmiiksi ja pannut ne suoraan valmistamisen jälkeen pakastimeen. Sieltä ne sitten kipataan jäisinä kiehuvaan veteen - hyvää tulee!

Keitetty pasta kipataan valuttamisen jälkeen suoraan valmiiseen kastikkeeseen - ilman, että sen annetaan jäähtyä ja liisteröityä. Buon appetito!

p.s. Muistathan kertoa omista kokemuksistasi!

pappardelle

cavatelli