Joulun alla tähtitorttuja sekä kalkkunankoipea - sekä vähän mietteitä ruokakulttuurista

Asti joulukuussa 2010

Joulun alla löysin netistä kivoja tähtitorttuohjeita, joiden avulla niitä sitten tuli leivottua. Luumumarmeladikin piti keittää itse (no siihenhän menee ihan vaan sekunti), sillä ainoa täällä myytävä luumuhillo valmistetaan tuoreista luumuista.

Vanhan ajan joulutortut olivat oikein maukkaita ja ne valmistuivat Confetin joulublogin ohjeella.

3dl kuohukermaa vaahdotettuna
6,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
250 g pehmeää voita
1 rkl konjakkia

Kolme keskimmäistä ainesta nypitään keskenään sekaisin. Lisätään konjakki ja lopuksi nostellaan kermavaahto joukkoon. Sekoitetaan nopeasti taikinaksi ja annetaan levätä kylmässä pari tuntia. Taikinaa kehotetaan kaavimaan 3-4 kertaa lehtevyyden lisäämiseksi. Muistaakseni kaulin sitä jopa useammankin kerran, aina taittaen kaulitun levyn kolminkertaiseksi (siis kahdella taitoksella, kuten ylläoleva kuva osoittaa). Kaulimisen välissä taikinan annetaan levätä kylmässä.

Kaulitse sitten taikina vajaa 1 cm paksuiseksi. (Itse olisin voinut ohuemmaksikin kaulita, sillä olin taitellut taikinasta niin lehtevän, että pienikokoiset tähtitorttuni meinasivat kasvaa jopa liian korkeiksi kapeuteensa nähden). Leikkaa neliöiksi ja tee kulmiin viillot lähes tortun keskustaan asti. Taita joka toinen sakara tortun keskelle ja paina ne hyvin kiinni. Lisää luumuhilloa sinetiksi ja voitele halutessasi munalla. Paista 190 asteisessa kiertoilmauunissa tai n. 200 asteessa ilman kiertoilmaa, kunnes saavat väriä. Riippuu uunin ärhäkyydestä.

Maija Silvennoisen Luumuhillo

400 g kivettömiä luumuja
1 dl sokeria
2 dl omenamehua tai vettä
mausteita jos haluat: tähtianis/halkaistu vaniljatanko/kanelitanko - poistetaan ennen soseuttamista.

Keitä noin 15 minuuttia miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes luumut ovat pehmeitä. Poista mauste jos sellaisen olet kokonaisena keitokseen lisännyt. Soseuta sauvasekoittimella. Lisää halutessasi 1/2 dl konjakkia! (Itse laitoin brandya ja oli niin hyvää että söin leipomista seuraavien päivien ajan jälkiruoaksi ylijääneet hillot - luonnollisesti lusikalla suoraan kulhosta!).

Monen mielestä (itseni mukaan lukien) tortut ovat parhaita silloin kun hillo laitetaan solmun alle, kuten alla vasemmalla näkyy kokeiltaneen:

Paiston jälkeen minulle kävi kuten kaikille heille, jotka ovat todenneet parhaaksi hillon lusikoimisen solmun päälle. Paistuessaan sakarat paukkuivat levälleen (meinasin kirjoittaa pakarat!) tuolla ensimmäisellä tavalla. Ehkä torttujen suurempi koko (tai ohuempi taikina) olisi voinut edesauttaa solmun pysymistä kiinni. En voidellut torttuja munalla, vaan ripottelin tomusokeria niiden ylle sitten kun olivat jäähtyneet.

Nämä tortut veivät suomalaista leivonnaiskulttuuria maailmalle (meillä suomalaisilla on muuten ihan mielettömästi yksi toistaan upeampia leivonnaisreseptejä hihassa, eikö olekin!). Kiikutimme tortut appilaan Astiin ja huolimatta siitä että sattumalta leivonnaisia oli aivan ennätyksellinen määrä jälkiruoaksi nautittavana, tortut olivat oikein pidettyjä! Muistaakseni anoppi pyysi niistä oikein reseptinkin.. mutta tiedän ettei hän niitä kuuna päivänä tule tekemään, monivaiheisia kun ovat.

Anopin bravuuri on tuo pehmeääkin pehmeämpi kaakaokakku, jonka väliin pannaan mansikkahilloa. Sen nimi on kuulemma Sacher (lausutaan täällä "sakker"). Nuo sienet ja vieressään olevat tuulihatun tapaiset olivat leipomosta tuotuja, eivätkä oikein maistuneet miltään muulta kuin voiksi vatkatulta maustamattomalta kermalta.

Mietiskelin vähän sellaista kliseetä kuin rikas ruokakulttuuri. Elelen nyt maassa, jossa yleisesti kai ajatellaan olevan runsas ja monipuolinen kulttuuriperintö, mitä ravintoon tulee. Onhan täällä esimerkiksi myynnissä aivan valtava repertuaari tuoreita ja maukkaita kasvikunnan tuotteita, ainakin suomalaisin silmin katsottuna. Raaka-aineiden laatuun kiinnitetään hyvin paljon huomiota ja täällä minäkin suosin paikallista. (Kaiken muun hyvän lisäksi se on eettisestikin järkevämpi vaihtoehto kuin jossain kauempana tehotuotetut ja usein geenimuunnellut, laimealta maistuvat vihannekset). Muistan kerran nähneeni jakson Jamie Oliver Italiassa -ohjelmasta, jossa Jamie hämmästyneenä esitteli päiväkodissa ruokaileville pikkulapsille eri kasviksia ja kysyi heiltä niiden nimiä. Nelivuotiaat nappulat huusivat kuorossa "fenkolii!", "kesäkurpitsaa!", "munakoisoo!", "retiisii!", "varsisellerii!", "purjoo!", jne. Kuinka monessa muussa maassa voisi nähdä vastaavaa? Italiassa valmistetaan valtava määrä elintarvikkeita, jotka on suojattu EU:n alkuperänimityksellä sun muilla. Keittokirjoja painetaan vuosittain tolkuttomia määriä ja uusia syntyy kuin sieniä sateella. Jo yksin yhden maantieteellisen alueen ruokaperinteistä nitoo kilokaupalla reseptejä - alueita on kaikkiaan 20.
Todellisuus vaikuttaa kuitenkin olevan toisenlainen. En tiedä, onko tekemäni havainto sääntö vai poikkeus, mutta olen huomannut, että jokaisella emännällä vaikuttaa olevan muutama vakioresepti, joiden mukaan kotona vaihdellaan menua. Muutama tarkoittanee sitä, että kunakin viikonpäivänä nautitaan eri aterioita, mutta viikon ruokalista on yksi ja sama vuodesta toiseen. Juhlia varten hihassa on yhdet ässät kutakin ruokalajia kohden (omalta äiteeltä opittu lasagne/paisti/kakku), joita sitten syödään juhlista toiseen! Perinneruokia siis syödään täällä muulloinkin kuin Jouluna ja ne ovat vahvasti sidoksissa paikkaan. Joka kylällä on omansa. Tämä onkin ideana mm. mainiossa Astin jokasyksyisessä Sagre-ruokafestivaalissa, jossa maakunnan erinäiset kylät tarjoavat vuodesta toiseen kutakuinkin samaa menua.
Kun jokaisen pienen kylän perinneruoat kootaan yksiin kansiin (ja 60 miljoonan asukkaan maahan niitä kyliä kyllä mahtuu), on tuloksena varsinainen reseptirepertuaari. Onkin onni olla ulkomaalainen, joka puolueettomasti voi kokeilla reseptejä alueelta kuin alueelta!

Jotta postaus ei vallan lipsuisi makean puolelle, lausun välillä pari sanaa kalkkunasta. Kalkkunavaarista. Appiukko on innokas viherpeukalo ja eläintenkasvattaja. Ei lemmikkien, vaan syötäväksi tarkoitettujen eläinten kasvattaja. Kuvan kalkkuna lahdattiin Joulun alla ja se oli ehtinyt varmasti ikään korkeaan, päätellen sen uskomattomasta koosta ja hm.. ei enää kovin pehmeästä lihasta. Tunnin hauduttamisen jälkeen noista fileistäkin tuli oikein mureita, mutta siitä lisää toisella kertaa. Postauksen häntäpäässä tarjoillaan sen sijaan oikein mehevää koipea.

Sunnuntailounaan jälkeen jaloittelu tekee poikaa ja esittelenpä tässä muutaman kuvan verran Astin kaunista keskustaa.

Kalkkunankoipi

Kätevä keino marinoida suurikokoista koipea on laittaa se muovipussiin. Marinadi oli valkoviiniä ja kulhoon laitettuna sitä olisi ollut tuhlattava pullokaupalla. Lisäksi maustoin liemen valkosipulilla, katajanmarjoilla ja rosmariinilla. Yön marinoimisen jälkeen liha on oikein mureaa.

Koipi käärittiin pekonisiivuihin ja pantiin pellille oliiviöljyssä, merisuolassa ja rosmariininoksissa pyöräytettyjen lohkoperunoiden, sekä vihreiden papujen kaveriksi.

Paistoin muistaakseni noin 180-200 asteessa, riippuu tietysti vähän uunista, mutta joka tapauksessa paistaminen vei odotettua kauemmin aikaa. Yli tunnin kypsymisen jälkeen liha oli vielä siinä määrin raakaa (tein viillon koipeen ja sieltä valuikin nestettä solkenaan - loppupaiston ajaksi koipi oli käärittävä leivinpaperiin ja folioon), että alakerran pizzeria ja jääkaapin antimista kyhätty salaatti tarjosivat apetta siksi illaksi.

Italialainen quattro stagioni koostuu yleensä kinkusta, artisokista, oliiveista ja sienistä. Kuvan pizza on paistettu egyptiläisten pizzeriassa sähköuunissa ja se oli siihen asti aivan mainiota maultaan, kunnes naapuriin avattiin puu-uunissa paistava pizzeria. Laitan vertailun vuoksi kuvan heidän pizzastaan myöhemmin.

Koiven kanssa tehtiin sitten niin, että seuraavana päivänä siivutin siitä parhaani mukaan lihoja irti. Lämmitin ne pannulla tuoreiden, siivutettujen ja jo kuullotettujen herkkusienien sekä kuohukerman kera ja hyvää oli!

Herneraviolit valkopapukreemissä

Onkin vierähtänyt aikaa siitä kun viimeksi tuli otettua osaa kuukauden ruokahaasteeseen. Elokuussa Pumpkin Jam aka Kurpitsamoska heitti peliin niin houkuttelevan aiheen, että pakkohan siihen oli osallistua. Herneestä saa aikaan vaikka mitä! Eniten meidän kyökissämme siitä kokataan lisukkeita, keittoja tai munakkaita, mutta tällä kertaa halusin valmistaa jotakin hieman.. hmm.. haastavampaa. Semola eli durumvehnäjauho odotti pastanvääntäjää keittiökaapin pölyyntyneellä hyllyllä ja kutkutteli mielikuvitustani siinä määrin, että päätin kokeilla jotakin aivan uutta. Tuorepastaa hernetäytteellä! Olisi ollut aivan mahtavaa päästä käsiksi tuoreisiin herneisiin, mutta täällä Po-joen laaksossa kokin on tyydyttävä pakastettuun tavaraan.

Lauantainen aamupäivä osoittautui epätavallisen äänekkääksi kadulla tapahtuneen putkivuodon vuoksi. Melua eivät tuottaneet yksinomaan porakoneet, pumput ja moottorit, vaan myös calabrialaiset työmiehet, joiden suureen ääneen oli ilmoitettava kulmakunnalle läsnäolostaan. Kuvassa näkyy ikkuna, jonka ääressä yleensä pakerran ja lienee sanomatta selvää, etteivät edes kuulosuojaimet olisi antaneet tarvittavaa opiskelurauhaa... joten... onko viikonlopun askartelu-paskartelu nyt perusteltua, häh?

RAVIOLIT

Valmista pastataikina tämän ohjeen mukaan. Suosittelen käyttämään 55 grammaa kananmunaa ja ruokalusikallisen e.v. oliiviöljyä 100 grammaa jauhoja kohden. Tee taikinasta pehmeää, etenkin, jos työskentelet kaulin kädessä. Pastakone on turha keksintö! ;)

TÄYTE

Kuullotin puolikasta sipulia voissa (ripottelin suolaa päälle ja annoin muhia kannen alla, kunnes olivat läpikuultavia), lisäsin pannulle kourallisen pekonisuikaleita ja vartin verran liotettuja herkkutatteja. Kun pekoni oli kypsän näköistä, kaadoin pussista pakasteherneitä muutaman kourallisen verran. Annoin niiden sulaa, jonka jälkeen nostin liekkiä ja lirautin sekaan valkoviiniä. Annoin sen haihtua, lisäsin vettä ja panin taas kannen kiinni, kunnes herneet olivat kypsiä. Maustoin persiljahakkeluksella ja mustapippurilla. Soseutin. Lisäsin tahnaan pari lusikallista ricotta-juustoa ja yhden munankeltuaisen. Tarkistin suolan.

Kaulin pastan niin ohueksi, että siitä näki läpi. Otin muotilla kiekkoja, jotka täytin ja joiden reunat kostutin, että tarttuivat hyvin kiinni. Panin ne paksulle vehnäjauhopedille lepäämään ja pakastin raviolit pussissa heti kun viimeisetkin olivat valmiita. Täytepastaa ei oikein voi kuivattaa huoneenlämmössä, kuten nauhapastalle on tehtävä. Jääkaapissakaan en suosittele säilyttämään, vaan pakkasessa. Täytteen kosteus saa nimittäin tuhoja aikaan. Täytepastaa perinteisesti valmistetaan myös ilman muottia, havainnekuvia löytyy täältä. Entä mitä tehdä rippeille? Itse leikkasin ne kahteen eri kasaan: vasemmalla suurimmat retaleet eli maltagliati, "huonosti leikatut". Niitä voi pakastimesta ottaa kiehumaan ja sekoittaa minkä tahansa pastakastikkeen sekaan. Oikeanpuolimmainen kasa koostuu pienimmästä silpusta, jonka niinikään pakastin. Sen aion keittää viileänä syksyisenä iltana ja nauttia kirkasliemisen kasviskeiton seassa. Ei ole olemassa ruokaa, jota ei voisi kierrättää!

VALKOPAPUKREEMI

Yön yli liotettuja valkoisia papuja keitetään painekattilassa noin 40 minuuttia. Keitin ne yhdessä porkkanan, sellerinvarren, puolikkaan sipulin, valkosipulinkynnen ja merisuolan kanssa. Rosmariininoksan voi sujauttaa myös kattilaan, ken muistaa. Jahka pavut ovat kypsiä ja ihania, pannaan paistinpannu liedelle, matalalle liekille ja nakellaan sille siivutettu valkosipulinkynsi, riivitty rosmariininoksa (tai kaksi tai kolme) ja hieman raastettua sitruunankuorta. Kun valkosipuli on kypsä, lisätään pavut ja oikeastaan kaikki muu, paitsi porkkana ja selleri. Valkoviiniä voi tällekin pannulle roiskia ja taisinpa itse lisätä sekaan vielä nokareen liemikuutiotakin. Ihan vaan hetken verran pyöritellään seosta pannulla, sitten se soseutetaan millä tahansa tavalla. Lisätään niin paljon kasvislientä, kermaa tai muuta, että koostumus on hyvä: riittävän notkea, pehmeä ja samettinen. Siivilöidään kastike, maustetaan tarvittaessa vielä suolalla, pippurilla, sitruunamehulla, silputulla rosmariinilla, paitetulla pekonisilpulla, tms. Lisäsin nokareen voita valmiin kastikkeen sekaan. Idea: kastike tällaisenaan olisi aivan mahtavaa sosekeittoa, kannattaa ehdottomasti kokeilla!

Raviolit heitetään jäisinä iloisesti kiehuvaan suureen vesikattilaan (jossa paljon vettä, sekä riittävästi merisuolaa ja tilkka oliiviöljyä). Lorautin valmiin annoksen päälle vielä nauhan sitruunamehulla kirpakaksi maustettua neitsytoliiviöljyä. Mustapippuria ja silputtua tuoretta rosmariinia pintaan - ja ei kun kauhomaan!

Ilmakuva ja poikkileikkaus. Paketti, jonka maut sopivat todella hyvin yhteen.
Ja kokeilkaakin sitten sitä valkopapusosetta!

Loppuun lomakuvia Suomenlinnan lautalta. Kaunis, kauniimpi, Suomi!

Pollo alla Marengo - Marengon polloa

Eilisellä ostosreissulla mukaan tarttui tarjouslaarista niin kilo muhkeaa broilerinrintaa ja toinen pulleita herkkusieniä...

...kuin myös mehukkaita Sorrenton sitruunoita! Nämä viimeksimainitut ovat ainoaa laatuaan, sitruunoiden aatelia. Paksu, muhkea kuori kätkee sisäänsä vaaleankeltaisen, makealta tuoksuvan, mehevän (muttei kovin nestepitoisen) hedelmälihan, josta ei varmaankaan voi saada aikaan mitään mauttomaksi luonnehdittavaa. Olen pienestä asti tykännyt maistella sitruunaa raakana ja pakkohan ne hampaat oli upottaa myös tähän hedelmään. Maku oli - kyllä kyllä - hapan, mutta samaan aikaan erittäin makea ja kukkainen. Kesän maku.

Jaa millaisen illallisen ostoskoriin poimituista aineksista sitten saikaan loihdittua? Muutaman google-haun ehdin jo naputella, kunnes mieleeni muistui aikaa sitten kummastelemani resepti kananpojasta, johon legendan mukaan itse Napoléon Bonaparte hurmaantui voitokkaassa Marengon taistelussa. Spinetta Marengo on pieni piemontelainen kyläntapainen, joka sijaitsee Alessandrian maakunnassa, vähän Torinosta etelään. Siellä reilu kaksisataa vuotta sitten Napoleonin palveluksessa ollut kokki kehitteli taistelun päätteeksi vähistä saatavilla olleista raaka-aineista tämän erikoisen makuyhdistelmän, joka sittemmin on vakiintunut alessandrialaiseksi perinneherkuksi. 

Kuten perinneruokien laita yleensä on, sitä yhtä ainoaa ja alkuperäistä valmistustapaa ei oikeastaan ole olemassakaan. Joka mamma keittää kasaan omanlaisensa version ja siispä naputtelen minäkin kaksi reseptiä, joista toinen on netissä laajemmin esiintyvä versio - toinen taas oma tekeleeni.

Giallozafferano neuvoo etenemään tällä tavoin (ainekset neljälle):

1 kokonainen kana

vähän vehnäjauhoja

4 herkkutattia (herkkusienet sopivat myös korvikkeeksi)

1 sitruuna

4 jokirapua (katkaravuilla voi korvata puuttuvat jokiravut)

lasillinen oliiviöljyä

4 siivua maalaisleipää

4 kananmunaa

500g tomaatteja

1 valkosipulinkynsi

suolaa ja pippuria

persiljaa
puoli litraa valkoviiniä

Tämä resepti sisältää omaani verrattuna paljon enemmän aineksia. Omasta keittiökaapistani ei löytynyt leipää, ei munia, eikä liioin jokirapuja tai herkkutattejakaan. Jonakin päivänä kokeilisin mielelläni tätä runsaampaa ohjetta, niin erikoiselta se kuulostaa:

Kana leikataan kahdeksaan osaan, jotka kieritellään vehnäjauhoissa ja ruskistetaan öljyssä. Pannulle lisätään valkosipuli, kaltatut ja pilkotut tomaatit ilman siemeniään, sekä lasillinen valkoviiniä. Kun alkoholi on haihtunut, kansi suljetaan ja kanan annetaan kypsyä 20 minuuttia. Sillä välin puhdistetaan ja pilkotaan sienet, jotka lisätään pannulle. Koko soppa suolataan ja pippuroidaan ja keitetään vielä toisetkin 20 minuuttia. 

   Kuumennetaan 2,5 dl valkoviiniä pienessä kattilassa, jonne lisätään hieman suolaa ja kokonaiset jokiravut (toivon eläinten olevan jo henkensä heittäneitä, sillä noin pieni nestemäärä pääsee kyllä pahasti jäähtymään kun ravut sinne lisätään).

   Seuraavaksi otetaan kolmas ja neljäskin käsi taskusta ja paahdetaan yhdellä paistinpannulla öljyllä valeltu leipäsiivu  ja paistetaan toisella (laakealla) pannulla neljä munaa toisistaan erillään siten, että keltuaiset jäävät häränsilmiksi.

   Kun kana on kypsää, sille pöläytetään silputtu persilja ja puristetaan sitruunan mehu. Kansi suljetaan ja annetaan maustua vielä kolmen minuutin ajan. 

   Kana kananen asetellaan sitten vadille, jonka reunoille levitetään paistetulla munalla päällystetyt leipäsiivut. Kananpalojen päälle pannaan vielä jokiravut - et voilà! 

Itse leikkasin broilerin muhkeat rinnat pitkittäin paksuiksi puikoiksi, jotka kieritin jauhoissa. Ruskistin ne pannulla ja roiskin valkoviinillä. Lisäsin pataan jo valmiiksi kypsennetyn suikaloidun sipulin, sekä sipulin kanssa paistetut, siivutetut herkkusienet, nokareen kanaliemikuutiota, pippuria ja yhden suuren pieneksi pilkotun tomaatin. Suljin kannen, alensin liekin pienenpienelle ja varttitunnin verran odoteltuani padasta puuttui enää puserrus ihanaa sitruunaa ja pölläys silputtua persiljaa. Maista ja nauti!

Jauhoissa kierittely takaa mehukkaan ja murean lopputuloksen, edes Sitruunainen ei voi epäonnistua!

Erbaluce di Caluso, paikallista raikasta valkoviiniä nautittiin Marengon kanan kumppanina. Tässä kyökissä on kuukausikaupalla ruokailtu ilman viinejä ja täytyy sanoa, ettei erityisemmin ole tehnyt edes mieli. Tämä pullo tarttui kuitenkin matkaan naapurin irtoviinimyymälästä, josta kävimme kyselemässä sekä viini- että pakkausvaihtoehtoja tulevaa Suomen-lomaa varten. Tottakai matkalaukku on täytettävä paikallisilla rypälemehuilla, kuinkas muutenkaan! Viiden litran tyhjiöpakattu viinipönikkä maksaa, viinistä riippuen, 20-30 euroa. Kyseiset viinit ovat muuten laadukkaita. Ensi viikolla menemme maistelemaan loputkin laadut läpi ja ehkäpä voisin ottaa paikan päällä muutaman valokuvankin. Sitten kun minä olen vanha niin haluan juuri samanlaisen putiikin jossa puuhastella!

Välimerelliset paprikatöttöröt

Tautisen hyviä! Palkitsin itsemme (miehen siitä että on kärsivällisesti kestänyt ei-niin-miellyttävää seuraani viime aikoina - itseni siitä että jaksoin kuin jaksoinkin pusertaa kesän kahdeksan tenttiä kunnialla ja erittäin hyvällä menestyksellä läpi) ja tietysti lukijakuntani (toivottavasti tänne joku vielä eksyy toistuvista taukoiluistani huolimatta) uuden ja herkullisen reseptikokeilun merkeissä! 

Löysin ohjeen ihanasta Giallozafferanosta, jossa on muuten mainiot vaihekuvat, kannattaa vilkaista! Jos muuten joku sattuu löytämään sieltä (tai muualtakin) kivannäköisiä reseptejä ja olisi kiinnostunut suomennoksista, voin yrittää toteuttaa toiveita uusien postailujen muodossa. 

Takaisin kääröihin: 

paprikoiden sisältä löytyy: 

sardellifileitä (ne voi mainiosti korvata vaikka tonnikalalla tai jättää kokonaan pois), 

basilikaa, 

valkosipulia, 

lehtipersiljaa, 

mozzarellaa, 

kapriksia, 

pippuria, 

sekä niin halutessaan myös korppujauhoja. 

Juuston ja merenelävien liitto ei yleensä ole ihan paras mahdollinen idea, joten tätä todella hyvältä näyttävää ohjetta kokeiltiinkin suuren mielenkiinnon ja jännityksen vallitessa. Mozzarellan ja sardellin kimppa oli kuitenkin suuri positiivinen yllätys! Voin lämpimästi suositella reseptiä kaikille, jotka pitävät aromikkaista välimerellisistä mauista!

Alkuperäinen resepti neuvoo valmistamaan herkun uunissa. Meillä on lämpöasteita jo muutenkin aivan riittämiin (puhumattakaan sähkön korkeammasta hinnasta ennen iltaseitsemää - syömme yleensä ennen sitä) joten kokeilin valmistaa kääryleet pannulla. Hyvin meni silläkin lailla. Näin grillikaudella kannattaa myös ehdottomasti hyödyntää ulkosalla kokkailun suloja!

Uunissa: paista kokonaisia paprikoita 250 asteessa 20-25 minuutin ajan, käännellen niitä joka kyljelle. Tarkoitus on saada niiden pinta täyteen mustia laikkuja. Ota kasvikset uunista ja sulje muovipussiin muutamaksi minuutiksi, kunnes niiden kuori lähtee helposti vetämällä irti. Poista kanta sekä sisus, leikkaa muutamaan lohkoon pituussuunnassa.

Pannulla: öljyä lämmin pannu, pane jo lohkotut paprikat pannulle. Ripottele merisuolaa pintaan ja sulje kannen alle reiluksi toviksi: puoli tuntia menee ihan kevyesti siihen, että paprikat muuttuvat pehmeiksi ja kuoretkin osittain lähtevät irti. Muista heittää vettä pannulle silloin tällöin, etteivät vallan pala pohjaan.

Sekoita täytteen ainekset yhteen. Jos raaka valkosipuli tuntuu liian rankalta, tee niinkuin Sitruunainen: keitä kokonaista kynttä vedessä parin minuutin ajan, silppua se sitten. Antaa makua, muttei vatsanpuruja. Kokeilin täyttää puolet paprikoista muuten samalla massalla, mutta johon oli lisätty korppujauhoja. Oma suosikkini oli ilman, sillä korppujauhojen kanssa massasta tuli hieman liian mössöä. Kannattaa itse kokeilla! Täytteen määrät ovat ihan silmämääräisiä, sitähän voi maistella ennen paprikoiden täyttämistä. Yrttien kanssa ei kannata säästellä!! Kokonainen ruukku kumpaakin kolmea kokonaista paprikaa kohden on ihan hyvä.

Korppujauhottu täyte lepää paprikafileillä. Pinnalle ripotellaan mozzarellaa pieninä kuutioina ja homma rullataan kasaan. Jos ne paistetaan pannulla, kannattaa kiinnittää cocktailtikulla. Uunivuoassa ei ole pelkoa siitä että tötterö aukeaisi.

Hetkeksi pannulle, jotta ape lämpiää ja juusto sulaa. Uunissa rullia voi lämmittää 200 asteessa 10 minuutin ajan, esimerkiksi pienissä annosvuoissa. Ennen tarjoilua töttöröt valellaan nauhalla extra vergine oliiviöljyä.

Kyllä oli hyviä, on tehtävä toistekin. Mieskin oli ihan tyytyväinen, sekä herkuista, että siitä, että Sitruunainen oli vihdoin tullut takaisin. "Viikon transsista", kuulemma.

Voiko yhteen ainoaan tenttiin joutua lukemaan näin paljon eli 2000 sivua? Kyllä voi.

Parvekkeelle on kasvanut itsestään rehevä köynnöskasvi, edellisvuoden multaan pudonneesta siemenestä. Ensimmäinen kukka tervehti iloisesti ensimmäisen "lomapäiväni" kunniaksi! Ei tosin auta muu kuin alkaa valmistautua saman tien syyskuun tentteihin (täällä tenttikausia on kolme vuodessa), mutta onhan se mukavaa, että suraavaan kahteen kuukauteen ei ole muita päivämääriä kalenterissa kuin kahden viikon kauan odotettu reissu Suomeen! Ihanaa! Oikein ihanaa kesän jatkoa itse kullekin!

Sienimetsän kaunotar (kananpoikaa herkkutateilla ja parmankinkulla)

Marsala-viinillä maustettu broilerinrinta herkkutateilla, emmental-juustolla ja parmankinkulla on takuuvarma napakymppi yltäkylläisistä aromeista pitäville kananpojanystäville. Toteutus on simppeli. Rakenne täydellinen. Maku hurmaava. Mikä tärkeintä, olo ruokailun jälkeen on mitä parhain (kokeiltu on, sillä sattuman kaupalla on tullut nautittua kyseistä ruokalajia peräti neljästi muutaman viikon sisällä!). Käykäämme oitis käsiksi tähän oivalliseen reseptiin!

Sienimetsän kaunotar kahdelle

kaksi broilerin ohuehkoa rintafileetä

ripaus vehnäjauhoja

yksi salottisipuli tai tavallinen sipuli

oliiviöljyä

tilkkanen Marsala-viiniä (luulen että Madeira, portviini tms. käy myös hyvin. Brandy tai sherry paremman puutteessa ajanee myös asian)

10-15 g kuivattuja herkkutatteja 15 minuutin ajan liotettuina vedessä (yksi tuore sieni riittää)

2-4 siivua ilmakuivattua kinkkua

2-4 siivua emmental-juustoa

kanaliemikuutio

pippuria

silputtua tuoretta persiljaa

Hernelisuke kahdelle

kaksi kourallista hyviä pakasteherneitä (tuoreet ovat ilman muuta sitäkin parempia)

2-3 suikaletta ilmakuivattua kinkkua tai pekonia

puolikas pieni sipuli

tilkka valkoviiniä

pippuria

liemikuutio tai suolaa

Broilerinfileet kieritellään jauhoissa. Kuullotetaan salottisipulia oliiviöljyssä miedolla lämmöllä ja lisätään kananpojat pannulle kypsymään. Paistetaan ne molemmin puolin minuutin tai parin verran. Yleensä olen yrittänyt ruskistaa paistamani lihan kunnolla, eli korkealla liekillä. Tällä kertaa halusin kokeilla samaa miedolla lämmöllä ja täytyy sanoa, että kypsentäminen onnistui paremmin kuin koskaan aiemmin! Jos kuitenkin mielit käristää pinnan kuumalla pannulla, sipulit kannattaa ehkä siirtää syrjään, sillä ne kärähtävät helposti. Kun fileet on molemmin puolin kevyesti paistettu, pannulle lisätään liotetut sienet, sekä tilkka Marsala-viiniä. Viimeksimainittu on aromiltaan voimakkaan rusinainen tai kypsän luumuinen, alkoholipitoisuutensa noin 20% ja sen voi hyvinkin korvata jollakin vastaavalla viinillä.

Kun viini on menettänyt alkoholinsa parin minuutin aikana, lisätään kanoille mukillinen kuumaa kanalientä (pieni kulma liemikuutiosta on riittävästi kahdelle leikkeelle, sillä juusto ja kinkku ovat runsassuolaisia molemmat). Peitetään komeus kannella ja jätetään noin 10 minuutiksi hiljaa porisemaan. Kannattaa huolehtia siitä ettei kana pääse kuivumaan - lisää tarvittaessa nestettä - eli vettä. Pannulle syntyvä liemi on myös hyvää tarjoiltaessa.

Herneitä varten kuullotetaan pienen kattilan pohjalla suikaloitua sipulia, (jos käytät pekonia, lisää se nyt), lisätään herneet jäisinä ja kuullotetaan toinen tovi. Lisätään tilkka valkoviiniä ja annetaan alkoholin haihtua. Kaadetaan sekaan sopivasti kuumaa lientä ja peitetään kannella. Muutaman minuutin kuluttua herneet lienevät kypsiä - silloin ne maustetaan vielä pippurilla, suikaloiduilla parmankinkuilla ja mahdollisesti pöläyksellä silputtua persiljaa.

Kuvan broileri on kypsynyt kymmenen minuuttia kannen alla. Jauhetaan pippuria pintaan.

Broilereille levitetään siivu emmentalia, toinen parmankinkkua, nostetaan sienet koko komeuden päälle ja ripsaistaan persiljaa pintaan. Peitetään pannu kannella, muttei kuumenneta enää, vaan annetaan pelkästään juuston sulaa.

Nami hörskis! Herneet tarjoiltiin punasikurin kuppimaisista lehdistä. Lusikoi broiskujen päälle tilkka lientä aseteltuasi ne lautasille.

Herkkua on nautittu myös oliiviöljyssä paistettujen pitkien papujen ja porkkanatikkujen kera.

Oikein hyvää pääsiäistä!

Lemmikit on jo bongattu kukassaan!

Valentinon puistossa puutkin kukkivat...

...ja ankkalammessa kuhisee!

Kanoottikisat Po-joella

Junan ikkunasta tiirailtua Asti-Torino-akselilla

Villanova d'Asti

Torino