Sarjassa "joulumuistelot ja postauskiri". Bonuksena jouluhalko!

Jouluaattoa täällä ei niin hienosti juhlita kuin Suomessa, mutta jotakin (hyvin) pientä luksuksen tynkää yritimme vuoden 2010 aattoillalliselle keksiä. Perheemme kun asustavat Euroopan eri päissä, olemme ajatelleet reiluimmaksi viettää joka toisen Joulupäivän täällä Italiassa, vaikka molemmat olemme sitä mieltä, ettei se vedä missään mielessä vertoja suomalaiselle Joululle (tai suomalaiselle jouluseuralle). Kohtalonamme taitaa olla ikuisesti lennellä kahden maan väliä, missä ikinä itse asummekin.

Aattoiltaa vietettiin ihan kahteen pekkaan täällä kotona, pari lahjaa vaihdettiin ja nautiskeltiin illallisherkuista. Alkupaloiksi keksin paistaa jonkun rehuja (olisko ollut pinaattia vai rucolaa ehkä?) sisältävän munakkaan uunissa, leivinpaperilla vuoratuissa pienissä metallisissa leivosvuoissa. Niistä tuli oikein maukkaita makupaloja, jotka sivelin Philadelfialla ja koristelin Parmankinkulla.

Tuollainen alkupala voisi kenties käydä myös vhh-ruokavalioisille. En tosin tuosta tuorejuustosta tiedä, paljonko siinä sitten lie niitä hiilihydraatteja. Vaikka itse olemme tällaisia keskitien tallaajia, niin lisään silti kategorian VHH muuan karppaavan perheenjäsenen innoitamana. (Terkkujaa!) Toisaalta, mikä sitten on vähän ja mikä paljon - en mene takuuseen siitä liekö käsittämäni vhh sitä myös dieettiä noudattavien mielestä.

Taas alkuruoka (keitto, pasta tai riisi) jäi välistä (niistä tulee helposti turhan raskas olo), mutta pääruoaksi sitten broilerin fileet paistettiin tuoreiden herkkusienien, sipulin, pekonin ja rosmariinin kera pannulla. Vähän taisin valkoviinilläkin kastella keitosta. Hyvää tuli.

Talvisin tulee syötyä paljon tämän tyyppisiä kasviksia liharuoan lisukkeena. Kuvassa ruusukaaleja ja porkkanoita erittäin kuumalla pannulla käytettyinä ja valkoviinissä kypsennettyinä.

Jälkkäriksi maistelimme minikokoista (kämmentä pienempää) panettone-pullaa, jota kyllä söisi oikeastaan vuoden ympäri, niin hyvää se on. Joulun jälkeen suuntasimme Suomeen viettämään Joulun jälkilöylyjä ja matkalaukku senkun pullisteli panettoneista. Niitä vietiin pohjolaan tänä (eli sinä) Jouluna peräti kuusi kappaletta!

Ja illan bonuksena oli erilaisia konvehteja, italialaisia ja sveitsiläisiä. Voiko kesäkuussa tulla Joulua ikävä? No voi, slurps!

JOULUHALKO

Kyllä onkin tehnyt jo monta monituista Joulua mieli kokeilla tätä klassikkoherkkua - tehdä siis. Alkuperäisten ranskalaisten reseptien mukainen satsi voita ja sokeria tuo kylmän hien otsalle jo ajatuksen tasolla, mutta perinteenä halko on varsin mielenkiintoinen. Tykkään askarrella tällaisia mielikuvitusta kutkuttelevia juttuja ja pienillä muutoksilla päätin kokeilla reseptiä.

POHJA:

4 munaa (valkuaiset vatkataan kovaksi vaahdoksi)
100 g tomusokeria
100g jauhoja
1 pussi leivinjauhetta (täällä se myydään pusseissa, olisiko se noin 2 tl)
30 g voita

Keltuaiset ja sokeri vaahdotetaan. Lisätään jauhot siivilöiden ja nuolijalla käännellen. Lisätään sulatettu voi ja lopuksi valkuaisvaahto. Kaadetaan taikina leivinpaperoidulle pellille ja paistetaan 200 asteessa. Kumotaan paistettu levy kahden kostean liinan väliin.

TÄYTE

No en muista enää. Olen raapustanut kyllä merkintöjä reseptivihkooni, mutta joka merkinnän perässä on kysymysmerkki! Pääroolissa olivat hasselpähkinät, jotka paahdoin pannulla ja hienonsin mikserissä. (Ne mössöytyivät siellä, eli niistä ei tullutkaan jauhetta, kuten kuvittelin). Pähkinöiden, manteleiden, sun muiden kevyt paahtaminen kuivalla paksupohjaisella pannulla saa niistä huumaavan aromin esiin, joten sitä ainakin suosittelen kaikille pähkinöistä kokkaileville. Lisäksi täytevaahto sisälsi mascarponea ja ehkä myös vaahdotettua kananmunaa, sekä ehdottomasti sulatettua suklaata, jonka kuvittelin kiinteyttevän massan, mutta toisin kävi. Muistaakseni menin viimeiseksi lisäämään Marsalaa seokseen ja sen seurauksena vaahdosta tuli ikävän juoksevaa. Jääkaapissa täyte jonkin verran kiinteytyi, mutta Joulupäivän lunssipöydässä rakenne taas notkistui hujauksessa. Ensi kerralla pyyhin kylmän hien otsaltani ja väännän tortun samasta tavarasta, jolla ranskalaisetkin sen täyttävät.

Täyte siis olisi voinut olla paljon kiinteämpi, mutta kokonaisuudessaan torttu miellytti maistajia - leipojaa ehkä lukuunottamatta. Tykkään lisätä makeisiin leipomuksiin pikkuriikkisen suolaa, sillä se tuo sokerin paremmin esiin. Tällä kertaa halusin välttämättä lisätä sitä myös täytteeseen, jonka seurauksena halossa oli melko lailla Snickersiä muistuttava maku, heh. Luulen että muu pöytäseurueeni ei ole koskaan kyseistä patukkaa tullut maistaneeksi (täällä makeisteollisuus ei yllä edes kymmenekseen siitä ylenpalttisuudesta, josta se Suomessa nauttii), joten minä olin sitten mielleyhtymineni ainoa jolle kakku ei oikein uponnut. Käärispohja oli maultaan ja rakenteeltaan mitä mainioin, mutta se kohosi turhan paksuksi paiston aikana, joten käärimisestä tuli varsinainen koitos.

Pohjalle levitin syksyllä keittämääni kirpsakkaa luumu-Marsala-hilloa (tuolla niitä olisi yhä ainakin neljä purkillista jäljellä, huoh). Silloin syksyllä hillonkeittelyaikaan täällä oli sesongissa luumujen lisäksi myös persikka-aprikoosit (percocca), jotka olivat paitsi älyttömän edullisia, myös uskomattoman maukkaita. Niiden hedelmäliha on persikkaa kiinteämpi, aprikoosin kaltainen, mutta koonsa puolesta ne muistuttavat persikkaa. Maku on ihana sekoitus molempia - niin ihana, että joka kauppareissulla ostin niitä valtavan säkillisen hillon keittämistä varten, mutta alta aikayksikön säkin sisältö olikin jo imaistu parempiin suihin! Jälkeenpäin tuli sitten todettua, että johan siinä luumuhillossakin olisi tarpeeksi tuhoamista. Jouluhalkoon palaten, sotkin hillon sekaan vähän kaakaojauhetta, jotta halon raidoista tulisi tarpeeksi tummia. Päälle reilu sivallus hasselpähkinätäytettä, sitten rullaus. Rullaa säilytin jääkaapissa leivinpaperiin hyvin käärittynä muutaman tunnin ajan, kunnes leikkasin molemmat päät oksantyngiksi ja kuorrutin halon suklaaganachella.

SUKLAAGANACHE

200 g suklaata
200 g kuohukermaa

Kiehauta kerma ja lisää kulhoon, jonka pohjalla odottelee pilkottu suklaa. Sekoittele hitaasti sekaisin. Jäähdytä. Vatkaa vaahdoksi. Sivele saman tien halon pinnalle.

Yön yli halko asusti jääkaapissa ilman hiostavaa kupua tai vastaavaa yllään. Öö, ainakin muistaakseni, siis. Olisinko noita leikkauskohtia suojannut jotenkin kuivumiselta? Kyllä taisin nyt kantapään kautta oppia postaamaan kokkailut oitis, kun ovat vielä tuoreessa muistissa!

Joulupäivänä junailimme miehen perheen luo lounastamaan ja veimme jouluhalon sinne. Aamulla ennen lähtöä porasin veitsenkärjellä koloja jähmettyneeseen ganacheen, joihin tuikin noita söpösiä marenkisieniä. Sienet olivat oikeasti paljon hienompia ja aidomman näköisiä, mutta menin sitten peittämään niiden kauniit ruskeat pilkut "lumisateella", eli siivilöidyllä tomusokerilla.

MARENKISIENET

3 isoa valkuaista
105 g sokeria
40 g tomusokeria
ripaus suolaa

Vaahdota kiiltäväksi marenkivaahdoksi. Jaa vaahto kahteen pursotuspussiin. Leikkaa toiseen pienempi reikä ja toiseen suurempi. Pienemmällä reiällä pursotetaan leivinpaperiarkille sienien varsia, jotka ovat noin 2 cm pitkiä, tyvestä reilu 1 cm leveitä ja kärjestä kapeampia. Suuremmalla reiällä pursotetaan sienen lakkeja, noin 3 cm leveitä ja 2 cm korkeita. Kostutetulla sormella voidaan kevyesti painaa niiden korkeita huippuja matalammaksi. Siivilöidään kaakaojauhetta lakkien ylle. Paistetaan vajaa tunnin verran reilu 100-asteisessa uunissa. Tarkoitus on jättää esim. siihen pienempireikäiseen pussiin marenkia myöhempää käyttöä varten. Säilytä pussi jääkaapissa, sillä aikaa kun sienet paistuvat uunissa.

Kun vajaa tunti on kulunut, ota pelti uunista ja ota terävä pieni veitsi käteen. Sillä porataan jokaisen lakin pohjaan pieni reikä, johon varret voidaan tuikata. Ne kiinnitetään lakkiin pursotuspussiin jäljelle jääneen marengin avulla (turauta sitä reikään ja tuikkaa jalan kapeampi pää perään). Aseta sienet takaisin pellille ja laita pelti uuniin vielä noin varttitunnin ajaksi. Muistaakseni useat sieneni vähän vääntyivät uunissa tuon viimeisen paiston aikana. Laitoin ne kyljelleen makaamaan. Kannattaa siis tehdä vähän ylimääräisiä sieniä, vaikka toisaalta eihän ne luonnossakaan aina ihan muotovalioita ole! Täällä Po-joen laaksossa on vuoden ympäri kosteaa, joten minä säilytin sieniäni ilmatiiviissä rasiassa. Suomen talvi-ilma ei taas varmaankaan marenkia tuhoa, luulen.

Vilkaisin äsken tuota yllä olevaa kuvaa ja jopa näin kesäkuussa siitä jotenkin tulvahti oikein suloinen jouluinen tunnelma! Johtunee tuosta tomusokeroidusta lumisateesta. Taidan olla varsinainen jouluhöperö!

Joulupäivällinen tai -lounas, niinkuin itse sitä nimitän (se nautittiin klassiseen tapaan kello 14), koostui vallan "arkisista" ruokalajeista. Alkupaloina nautimme vitivalkoisia paahtamattomia kolmioleipä(mössö)viipaleita, joiden ylle oli levitetty mascarponeen sotkettua kylmäsavulohihakkelusta. Alkuruoaksi söimme peruslasagnen, jota seurasi tavalliseen tapaan kasarissa haudutettu vasikanpaisti. Jälkiruoaksi tiramisù (ja jouluhalko) ja kaffet päälle. Lahjojen jako ruokapöydän ääressä istuen (italialaiset eivät vaikuta olevan sohvakansaa: olen jopa nähnyt suuria koteja ilman olohuonetta!), jonka jälkeen kukin katosi perinteiseen sunnuntaityyliin omille teilleen. Iltasella ennen junamme lähtöä perheenjäsenet palaavat kotiin, katsovat tv:tä, ratkovat sanaristikoita keittiön tuolilla istuen, tai katsovat parhaakseen käyttää ylimääräisen ajan kaivamalla oppikirjat esiin ja valmistautuen seuraaviin tentteihin. Kynttilöitä täällä poltetaan vain hautausmaalla (ja leikkokukkia koskee muuten sama sääntö). Sisätiloissa joulukoristeista ei näy vilaustakaan (appiukkoni tosin koristelee parvekkeelle suljettujen ovien taa sekä Vegas-tyylisen joulukuusen, että megalomaanisen jouluseimen, eli pöydän kokoisen sammalkentän, jolle hän asettelee miniatyyriukkoja, plus pienen tallin seimineen päivineen). Olisi kiva kuulla millaisia jouluperinteitä muilla täällä (ja muuallakin!) päin asuvilla on, tarkoitan, että onko minun tuntemani "italialainen joulunvietto" ihan vaan poikkeus, vai onko muuallakin pyhä yhtä arkinen? Suomalaista Joulua ei voi edes verrata tähän tuntemaani italialaiseen!

Joulupäivänä Astissa satoi vettä. Ei mitenkään romanttinen tunnelma, mutta siitä huolimatta kävimme keskustan kauniissa, roomalaisten rakentamassa kirkossa seuraamassa joulumessua. Kovin virallinen ja tavallaan "kolkko" tunnelma näissä synkissä mutta kauniissa kivikirkoissa. Itse tykkään enemmän puukirkkojen kotoisasta tunnelmasta, mutta se nyt onkin ihan luonnollista, että jokaista miellyttää usein asiat, joihin on tottunut. Toisaalta tällaisessa pimeän synkässä kirkossa on hyvin mystinen tunnelma. Mutta ei jouluinen, siinä mielessä kuin me pohjoisessa Joulun tunnemme. Ei pehmeässä kynttilänvalossa hehkuvia pakkasen punertamia poskia, ei pastorin päiväkotimaisen lempeää äänensävyä, eikä yhteisiä virsiä tai joululauluja. (Joululauluja Italiassa ei ilmeisesti ole muuten olemassakaan! Muutama englannista käännetty versio ehkä löytyy, mutta ei niitä kukaan tunne tai kuuntele. Ihmeen epäromanttinen kansa!). Täällä kirkossa kuuluu näyttää hartaalta, kärsivältä ja kunnioittavalta. En ole todellakaan asiantuntija kummankaan maan kirkollisten toimitusten suhteen, mutta kerran messussa käydessämme kuulin papin lausuvan sanat: "Syvällä sydämessään Italiassa kaikki ihmiset ovat hartaita katolisia" - siitä lähtien olen suhtautunut ikävän ennakkoluuloisesti kaikkeen siihen, mikä liittyy katoliseen kirkkoon. Okei, pedofiliakohusta nyt puhumattakaan, mutta kuitenkin...

Tämä on yksi Astin kauneimmista piazzoista.

Valaisu lisää dramatiikkaa.

Seimi taitaa olla yleisempi joulukoriste kuin kuusi, vaikka niitäkin joskus näkee. Seimen ideana on, että Joulua lähestyessä siihen lisätään hahmoja - viimeisenä Jeesus-lapsi ilmestyy seimeensä. Lisää joulukuvia edellisvuodelta löydät täältä.

Kattomaalaukset ovat kauniita, samoin jylhät kaaret ja pylväät.

Joulun alla tähtitorttuja sekä kalkkunankoipea - sekä vähän mietteitä ruokakulttuurista

Asti joulukuussa 2010

Joulun alla löysin netistä kivoja tähtitorttuohjeita, joiden avulla niitä sitten tuli leivottua. Luumumarmeladikin piti keittää itse (no siihenhän menee ihan vaan sekunti), sillä ainoa täällä myytävä luumuhillo valmistetaan tuoreista luumuista.

Vanhan ajan joulutortut olivat oikein maukkaita ja ne valmistuivat Confetin joulublogin ohjeella.

3dl kuohukermaa vaahdotettuna
6,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
250 g pehmeää voita
1 rkl konjakkia

Kolme keskimmäistä ainesta nypitään keskenään sekaisin. Lisätään konjakki ja lopuksi nostellaan kermavaahto joukkoon. Sekoitetaan nopeasti taikinaksi ja annetaan levätä kylmässä pari tuntia. Taikinaa kehotetaan kaavimaan 3-4 kertaa lehtevyyden lisäämiseksi. Muistaakseni kaulin sitä jopa useammankin kerran, aina taittaen kaulitun levyn kolminkertaiseksi (siis kahdella taitoksella, kuten ylläoleva kuva osoittaa). Kaulimisen välissä taikinan annetaan levätä kylmässä.

Kaulitse sitten taikina vajaa 1 cm paksuiseksi. (Itse olisin voinut ohuemmaksikin kaulita, sillä olin taitellut taikinasta niin lehtevän, että pienikokoiset tähtitorttuni meinasivat kasvaa jopa liian korkeiksi kapeuteensa nähden). Leikkaa neliöiksi ja tee kulmiin viillot lähes tortun keskustaan asti. Taita joka toinen sakara tortun keskelle ja paina ne hyvin kiinni. Lisää luumuhilloa sinetiksi ja voitele halutessasi munalla. Paista 190 asteisessa kiertoilmauunissa tai n. 200 asteessa ilman kiertoilmaa, kunnes saavat väriä. Riippuu uunin ärhäkyydestä.

Maija Silvennoisen Luumuhillo

400 g kivettömiä luumuja
1 dl sokeria
2 dl omenamehua tai vettä
mausteita jos haluat: tähtianis/halkaistu vaniljatanko/kanelitanko - poistetaan ennen soseuttamista.

Keitä noin 15 minuuttia miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes luumut ovat pehmeitä. Poista mauste jos sellaisen olet kokonaisena keitokseen lisännyt. Soseuta sauvasekoittimella. Lisää halutessasi 1/2 dl konjakkia! (Itse laitoin brandya ja oli niin hyvää että söin leipomista seuraavien päivien ajan jälkiruoaksi ylijääneet hillot - luonnollisesti lusikalla suoraan kulhosta!).

Monen mielestä (itseni mukaan lukien) tortut ovat parhaita silloin kun hillo laitetaan solmun alle, kuten alla vasemmalla näkyy kokeiltaneen:

Paiston jälkeen minulle kävi kuten kaikille heille, jotka ovat todenneet parhaaksi hillon lusikoimisen solmun päälle. Paistuessaan sakarat paukkuivat levälleen (meinasin kirjoittaa pakarat!) tuolla ensimmäisellä tavalla. Ehkä torttujen suurempi koko (tai ohuempi taikina) olisi voinut edesauttaa solmun pysymistä kiinni. En voidellut torttuja munalla, vaan ripottelin tomusokeria niiden ylle sitten kun olivat jäähtyneet.

Nämä tortut veivät suomalaista leivonnaiskulttuuria maailmalle (meillä suomalaisilla on muuten ihan mielettömästi yksi toistaan upeampia leivonnaisreseptejä hihassa, eikö olekin!). Kiikutimme tortut appilaan Astiin ja huolimatta siitä että sattumalta leivonnaisia oli aivan ennätyksellinen määrä jälkiruoaksi nautittavana, tortut olivat oikein pidettyjä! Muistaakseni anoppi pyysi niistä oikein reseptinkin.. mutta tiedän ettei hän niitä kuuna päivänä tule tekemään, monivaiheisia kun ovat.

Anopin bravuuri on tuo pehmeääkin pehmeämpi kaakaokakku, jonka väliin pannaan mansikkahilloa. Sen nimi on kuulemma Sacher (lausutaan täällä "sakker"). Nuo sienet ja vieressään olevat tuulihatun tapaiset olivat leipomosta tuotuja, eivätkä oikein maistuneet miltään muulta kuin voiksi vatkatulta maustamattomalta kermalta.

Mietiskelin vähän sellaista kliseetä kuin rikas ruokakulttuuri. Elelen nyt maassa, jossa yleisesti kai ajatellaan olevan runsas ja monipuolinen kulttuuriperintö, mitä ravintoon tulee. Onhan täällä esimerkiksi myynnissä aivan valtava repertuaari tuoreita ja maukkaita kasvikunnan tuotteita, ainakin suomalaisin silmin katsottuna. Raaka-aineiden laatuun kiinnitetään hyvin paljon huomiota ja täällä minäkin suosin paikallista. (Kaiken muun hyvän lisäksi se on eettisestikin järkevämpi vaihtoehto kuin jossain kauempana tehotuotetut ja usein geenimuunnellut, laimealta maistuvat vihannekset). Muistan kerran nähneeni jakson Jamie Oliver Italiassa -ohjelmasta, jossa Jamie hämmästyneenä esitteli päiväkodissa ruokaileville pikkulapsille eri kasviksia ja kysyi heiltä niiden nimiä. Nelivuotiaat nappulat huusivat kuorossa "fenkolii!", "kesäkurpitsaa!", "munakoisoo!", "retiisii!", "varsisellerii!", "purjoo!", jne. Kuinka monessa muussa maassa voisi nähdä vastaavaa? Italiassa valmistetaan valtava määrä elintarvikkeita, jotka on suojattu EU:n alkuperänimityksellä sun muilla. Keittokirjoja painetaan vuosittain tolkuttomia määriä ja uusia syntyy kuin sieniä sateella. Jo yksin yhden maantieteellisen alueen ruokaperinteistä nitoo kilokaupalla reseptejä - alueita on kaikkiaan 20.
Todellisuus vaikuttaa kuitenkin olevan toisenlainen. En tiedä, onko tekemäni havainto sääntö vai poikkeus, mutta olen huomannut, että jokaisella emännällä vaikuttaa olevan muutama vakioresepti, joiden mukaan kotona vaihdellaan menua. Muutama tarkoittanee sitä, että kunakin viikonpäivänä nautitaan eri aterioita, mutta viikon ruokalista on yksi ja sama vuodesta toiseen. Juhlia varten hihassa on yhdet ässät kutakin ruokalajia kohden (omalta äiteeltä opittu lasagne/paisti/kakku), joita sitten syödään juhlista toiseen! Perinneruokia siis syödään täällä muulloinkin kuin Jouluna ja ne ovat vahvasti sidoksissa paikkaan. Joka kylällä on omansa. Tämä onkin ideana mm. mainiossa Astin jokasyksyisessä Sagre-ruokafestivaalissa, jossa maakunnan erinäiset kylät tarjoavat vuodesta toiseen kutakuinkin samaa menua.
Kun jokaisen pienen kylän perinneruoat kootaan yksiin kansiin (ja 60 miljoonan asukkaan maahan niitä kyliä kyllä mahtuu), on tuloksena varsinainen reseptirepertuaari. Onkin onni olla ulkomaalainen, joka puolueettomasti voi kokeilla reseptejä alueelta kuin alueelta!

Jotta postaus ei vallan lipsuisi makean puolelle, lausun välillä pari sanaa kalkkunasta. Kalkkunavaarista. Appiukko on innokas viherpeukalo ja eläintenkasvattaja. Ei lemmikkien, vaan syötäväksi tarkoitettujen eläinten kasvattaja. Kuvan kalkkuna lahdattiin Joulun alla ja se oli ehtinyt varmasti ikään korkeaan, päätellen sen uskomattomasta koosta ja hm.. ei enää kovin pehmeästä lihasta. Tunnin hauduttamisen jälkeen noista fileistäkin tuli oikein mureita, mutta siitä lisää toisella kertaa. Postauksen häntäpäässä tarjoillaan sen sijaan oikein mehevää koipea.

Sunnuntailounaan jälkeen jaloittelu tekee poikaa ja esittelenpä tässä muutaman kuvan verran Astin kaunista keskustaa.

Kalkkunankoipi

Kätevä keino marinoida suurikokoista koipea on laittaa se muovipussiin. Marinadi oli valkoviiniä ja kulhoon laitettuna sitä olisi ollut tuhlattava pullokaupalla. Lisäksi maustoin liemen valkosipulilla, katajanmarjoilla ja rosmariinilla. Yön marinoimisen jälkeen liha on oikein mureaa.

Koipi käärittiin pekonisiivuihin ja pantiin pellille oliiviöljyssä, merisuolassa ja rosmariininoksissa pyöräytettyjen lohkoperunoiden, sekä vihreiden papujen kaveriksi.

Paistoin muistaakseni noin 180-200 asteessa, riippuu tietysti vähän uunista, mutta joka tapauksessa paistaminen vei odotettua kauemmin aikaa. Yli tunnin kypsymisen jälkeen liha oli vielä siinä määrin raakaa (tein viillon koipeen ja sieltä valuikin nestettä solkenaan - loppupaiston ajaksi koipi oli käärittävä leivinpaperiin ja folioon), että alakerran pizzeria ja jääkaapin antimista kyhätty salaatti tarjosivat apetta siksi illaksi.

Italialainen quattro stagioni koostuu yleensä kinkusta, artisokista, oliiveista ja sienistä. Kuvan pizza on paistettu egyptiläisten pizzeriassa sähköuunissa ja se oli siihen asti aivan mainiota maultaan, kunnes naapuriin avattiin puu-uunissa paistava pizzeria. Laitan vertailun vuoksi kuvan heidän pizzastaan myöhemmin.

Koiven kanssa tehtiin sitten niin, että seuraavana päivänä siivutin siitä parhaani mukaan lihoja irti. Lämmitin ne pannulla tuoreiden, siivutettujen ja jo kuullotettujen herkkusienien sekä kuohukerman kera ja hyvää oli!

Tortiglionit höysteenään rucola ja sahrami-parmesaanikreemi

Kolmisen vuotta sitten olen leikannut Barilla-paketin kyljestä talteen sen verran herkullisen ja simppelin reseptin, että nyt on jo korkea aika naputella se tänne esille teidänkin iloksenne. Tämä on nimittäin yksi suosikeistani läpi aikojen, vaikkei sitä kovin usein tulekaan kokattua. Ehkä se sahrami vähän kirpaisee kukkaroa, vaikkei 1,50 euroa kolmesta pienestä pussukasta ihan niin kauhea hinta olekaan... ennen kuin miettii mitä muuta ja paljon hyödyllisempää samalla rahalla saisi. Kolme litraa maitoa, 300 grammaa rucolaa, puolitoista kiloa pastaa tai mitä tahansa kasviksia ja niin edelleen. Joka tapauksessa menin ja ostin sahramia. Pitkästä aikaa. Kyllä oli herkkua!

Tästä riittää 4:lle alkuruoaksi, tai 3:lle pieniruokaiselle / 2:lle tosinälkäiselle pääruoaksi:

350g tortiglioneja (tai pennejä, fusilleja tai vastaavaa)
200g rucolaa (puoletkin tuosta riittää mainiosti)
100g parmesaania raastettuna
25g voita
25g vehnäjauhoja
1 pussukka sahramia
0,5 litraa maitoa
suolaa ja pippuria

Sulata voi, lisää siihen jauhot, sekoita hyvin ja lisää sitten erissä kuuma maito. Keitä seosta viisi minuuttia koko ajan sekoittaen. Lisää sitten parmesaani ja kylmään maitotilkkaan liuotettu sahrami. Siirrä kattila pois levyltä ja lisää pilkottu rucola, sekä mahdollisesti suolaa ja pippuria. Keitä pasta "al dente" suolatussa vedessä, valuta ja yhdistä kastikkeeseen. Nau-ti!

Sahramikastike on yhtä aikaa raikasta, täyteläistä ja aromikasta. Aika mehevä paketti, sanoisin!

Näissä merkeissä päivät toisensa perään kuluvat. Välillä fillaroin ruokaostoksille, kokkaan lunssia, pesen astioita, sitten istutan pyllyn taas penkkiin. Välillä käydään lenkkeilemässä. Ja taas kokataan, syödään, tiskataan... Sunnuntaina oli tarkoitus matkustaa pienen vuoristokylän polentajuhlille, ikäänkuin juhlistamaan tenttikauden päättymistä. Viime vuonna yritys meni mönkään ja nyt olimme siis päättäneet sinne vihdoin päästä reissaamaan. Voi miten olenkaan odottanut sunnuntaita! Kunnes tänä aamuna alkoi näyttää siltä, että kohtaloni on totisesti jättää polenta syömättä: miehen ryökäle heräsi hirvittävän lenssun kourissa! Nyt peukut pystyyn, että ihmeparantuminen tapahtuisi huomisen aikana! Toisaalta onhan niitä juhlia muitakin, jos nyt välttämättä jossain on päästävä käymään. Jos taas ei, niin ylläolevan kuvan merkeissä jatketaan.

Muutama viikko sitten, eräänä lauantaisena aamupäivänä, kipaisimme läheiseen supermarkettiin jotakin tarjoustuotetta ostamaan. Oli niin mukava ja aurinkoinen tunnelma kadulla, että jalat ihan itsestään kulkivatkin kaupan ohi, aina keskustaan asti!

Vähän tuli näyteikkunaostoksia tehtyä! Mitä noista mieluiten maistaisit? Itse kallistuisin ehkä tuon marjapäällysteisen suuntaan. Täällä Italiassa marjat maksavat niin paljon, ettei noin hienoja kakkuja voi oikein kotona leipoa. Sääli.

Pysähdyttiin vielä naatiskelemaan mukavasta aamupäivästä kirjakahvilan terassille. Hyllyillä nököttäviä kirjoja saa vapaasti lueskella kahveeta siemaillessaan. Luulisi olevan vaikeaa jättää jotain oikein jännittävää romaania kesken, siinä vaiheessa kun muki on viimeistä tippaa myöten tyhjä. Nappasin käteeni opuksen nimeltään "101 asiaa jotka tehdä Torinossa ainakin kerran elämänsä aikana". Luulen että tässä kaupungissa ei oikeasti ole kyllä mitään ihmeellistä ajanvietettä, sillä minut ainakin kirja jätti aivan kylmäksi! Turistit, suunnatkaa toisaalle!

Tuttu kuosi näyteikkunassa!

Puisto rautatieaseman edessä

Festival delle Sagre - rustiikkiset ruokajuhlat Astissa

Tämä postaus tarjoaa ainakin valokuvaa kerrakseen! Oli kyllä sellainen yltäkylläisyyksien lauantai että pois alta! Männeenä viikonloppuna naapurikaupunki Astissa koottiin koko maakunnan kylät piazzalle hämmentämään kilpaa soppakauhojaan Sagre-maalaisjuhlien merkeissä, samalla kun parin korttelin päässä vietettiin kansallisia "valittujen viinien" messuja, Douja d'Or. Täällä Italiassa matkaillessa kannattaa pitää silmällä pro loco -tilaisuuksia, sillä yleensä niissä paitsi syödään ja juodaan hyvin, myös kansanmusiikkia ja kaikenlaista kulturellia on tarjolla yllin kyllin!

Aamupäivä vietettiin appilassa, jonne rautatieasemalta tepastellessa nähtiin myös illan juhlapaikka. Taustalla häämöttää myyntikojuja, keskellä valtaisaa piazzaa on pystytetty ruokailukatoksia. (Ihan kuin joistain sorkkaeläimistä puhuisin, hih!).

Iltapäivällä teimme sen, mikä piti kokea jo edellisvuoden juhlahumussa: varasimme paikat troijalaiseen torniin, jonka huipulla pääsimme nauttimaan viininmaistajaisista!

Kääk mikä paljastus! Minusta on kivempaa lukea blogeja, joissa näkee myös itse bloggaajan. Siispä ajattelin olla reilu itsekin. ♥ Ei laskettu askelia, mutta nettisivuiltaan luin että 44 metrin korkeudelle mahtuu 199 askelmaa. Oli totisesti kieli vyön alla, vaikka naamat loistikin kuin kaksi Naantalin aurinkoa - oli ihanaa päästä kerrankin vähän hippaamaan!

199 askelta huipulle

Kolmen euron hintaan kuului lasinen ihkaoikea viinilasi, kahden erilaisen viinin maistiainen, suolapalalautanen sekä puolen tunnin (oppaan pitämä) esittely tornin ympärillä siintävistä kohteista.

Suolapalat sormissa - makkara uhkaavasti roikkuu cocktailtikun varassa. Oli lipaistava se superäkkiä huuleen heti kuvan otettuani! (Kamerani on varmaan miehen suunnittelema, kun kerran ihan itsestään on tarkentanut noihin edessäoleviin upeisiin sääriin!).

Komiat oli maisemat. Kiva nähdä kaupunki tästäkin perspektiivistä!

Näetkö kuvan keskellä kauniin parvekkeen? Siltä on suora näkymä edellisessä kuvassa pilkistävälle piazzalle - varmaan mukavaa vietellä siellä raukeita kesäiltoja, ehkäpä mansikkamargherita huulella..!

Mukavannäköisiä terasseja vähän joka kulmalla

Torilla myytiin kaikenlaisia herkkuja hunajasta juustoihin. Maistiaisia oli tarjolla ja viinien päälle tuli vahingossa vedettyä sokeriähkyt, kun oli ihan pakko jokaista pikkuleipää maistaa.

Upea portti ja sisäpiha

Suuntasimme sitten viinimessuille.

Matkan varrella ohitimme pienen sokerileipomon, jonka näyteikkunassa oli niin mehevän näköisiä leipomuksia, että niitä oli pysähdyttävä hämmästelemään. Juuri yllä olevan kuvan otettuani liikkeen leipuri, ehkä seitsenkymppinen rouvashenkilö, taapersi kadulle tuomaan meille maistiaisia. Sai onneksi houkuteltua vieressämme kävelleen ohikulkijan ostoksille - sillä välin me jatkoimme matkaa. Päätin tosin palata apajille juuri ennen seuraavaa Suomen-reissua (ettäs tiedätte, sukulaiset!), sillä kuvan pikkuleivät todella olivat aivan us-ko-mattomia laadultaan!

Tornissa maistoimme Castagnole Monferraton Ruchè-viiniä, johon molemmat ihastuimme täysin. Kävimme oitis tsekkaamassa saatavuuden (ja mahdollisen hintavuuden) viinimessujen hyllyiltä. Vaikutti olevan suosittua laatua - oli pokannut Oscarinkin!

Näin se homma hoituu: lasit kädessä tepastellaan ostoksilla ja kaikkea hyllyiltä löytyvää on maistettavissa viinibaarin puolella. Viinit, joiden pullohinta keikkuu 20 euron tuntumissa, maksavat 2,50 euroa per lasi. Loput viinit (niitä on satamäärin) maksavat 1,50 euroa per lasi.

Ostimme yhteensä kaksi lasillista viinejä, joita harvoin tarjoutuu tilaisuutta maistaa: Piemonten todelliset helmet Barolo ja Barbaresco, molemmat tietysti messujen Oscar Douja-voittajia.

Molemmat käsittämättömän hyviä, mutta erityisesti Barolo vei kielen mennessään. Maalaisleipä kuuluu ilman muuta asiaan, tyhjään vatsaan on ikävää juoda.

Poikkesimme piazzalle, jolle oli katettu 8 euron maistelusettejä tarjoileva ravintolakatos. Se sisälsi neljä erilaista Barbera-viiniä sekä "paikallisia herkkuja".

Ensi vuonna voisi kokeilla vaikka sellaista.

Sisäänkäyntiä oli ripustettu koristamaan menneiden aikojen plakaatteja esittelevä näyttely.

Ennen oli ennen. (Enkö kuulostakin ihan M. Nykäseltä!)

Söpöistä Astin keskustaa. Tuokin terassi kuuluu viinibaarille, joka tosin on auki ihan vuoden ympäri.

Mässäily alkakoon!

Karttaan olin ympyröinyt kojut, joilta etukäteen suunnittelimme ostaa herkkuja. Suunnitelmia sotki hieman miehen pikkuveli, joka oli paikan päällä auttelemassa ja siten kantoi meille ilmaisia annoksia yksi toisensa jälkeen. Hän aloitti jälkiruoista.

...See what I mean? Sortimenttia löytyy joka lähtöön.

Ylläolevat alkupalat olivat jumalaisia! Carne cruda eli raaka liha oli vasikkaa, joka perinteisesti maustetaan suolalla, sitruunamehulla ja oliiviöljyllä, sekä ehkä ripauksella pippuria. Mmm... Oikealla nököttää sardelli eli anjovis vihreässä persiljaisessa kastikkeessa. Niin hyvää että taju pois!

Tässä vaiheessa kuvaan astui siis pikkuveli, joka alkupalojen rinnalla lahjoitti ystävällisesti "omenamunkkeja". "Ne on tosi hyviä, syökää syökää!". Koska rasvaista pussia ei voinut laukkuunkaan tunkea ja käsille oli siinä tungoksessa tarvetta, ne oli oikeasti pakko syödä saman tien. Oikealla pasta alla norma, jonka valmistamisesta eräs Sisiliasta kutsuttu vierailijakylä sai varmasti pelkkiä risuja. Ylikeitettyä supermarkettipastaa laihassa tomaattikastikkeessa, soo soo!

Kojut olivat upeita, niistä näet lisää kuvia vuodentakaisessa postauksessa.

Robiola-juusto ja rypälehilloke oli kolmas alkupalani! Sama koju myi juustoa myös kotiin vietäväksi.

Puhelimessa pikkuveli: "Tulkaa hakemaan un dolce!". Jälkiruoka? Eihän me oltu edes päästy vielä alkuruokiin asti! Noudin herkun, jonka nimeä veli-kulta ei tiennyt. Seuraavaan kojuun jonottaessani kakkuviipaleen kulmasta oli ihan pakko maistaa pieni pala. Juku että oli herkullista! Minulla ei ole aavistukstakaan, mistä kakku oli tehty, mutta roimasti alkoholia siinä oli, sekä tuollaista makeaa kreemiä välissä. Itse veikkaan kaakun olleen Dolce dell'Abbazia eli Luostarin herkku. Mitä ikinä ikinä sitten olikin. Ah, olin jo unohtaa mainita, että jokaisen lämpimän annoksen kylkiäisinä saa tietenkin ilmaiseksi lasillisen herkullista Barbera-viiniä. Lasi kulkee kätevästi kaulapussukassa kojulta toiselle!

Mies sai veljeltään myös lautasellisen tagliatelleja villisikakastikkeessa, mutten ehtinyt ikuistaa annosta kamerallani. Sen sijaan yllä voit ihailla omaa alkuruokaani: Piemonten perinnepastaa Ravioli con il "plin", eli Raviolit "plin"illä. Se plin on sellainen nipsaus joka sormilla tehdään. Muistaakseni Hullu kokki Piemontessa esitteli yhdessä jaksossa näitä. Herkullisia, mutta kuten suurille pastamäärille helposti käy, ylikypsiä.

Bunèt on niinikään perinteikäs paikallisherkku, vanukas, johon pannaan amaretti-keksejä, Marsala-viiniä, suklaata, munia, maitoa.. mmm.. Kokeilin kerran valmistaa sitä itsekin.

Pääruoille ei kerta kaikkiaan ollut enää tilaa piripintaan pinkeissä vatsoissamme. Sammakonreidet jäivät ensi vuoteen, samoin bollito misto, eli keitetty lihapata. Päivä oli ollut aamusta asti epätavallisen sokeripainotteinen, joten tässä vaiheessa iltaa olo ei ollut mitä parhain. Hain baarista kylmän kokiksen, joka ainakin tuntui edistävän ruoansulatusta ja junaa odotellessamme palasimme messualueelle shoppaamaan kotiinviemisiksi sitä tornissa tarjoiltua voittajaviiniä. Matkan varrella vastaan tuli misu ja toinenkin - eikö olekin suuuuuloinen!

Toivottavasti viihdyit virtuaalimatkalla kanssani, vaikka jutut alkavatkin olla väsyneen höpinää tähän aikaan illasta. Huomenna blogissani odottaa spesiaalipostaus - muista tulla kurkkaamaan!

Edit. Anteeksi mutta eipäs sitten ollutkaan! :D Tuli mutkia matkaan, toisen kerran sitten.