Festival delle Sagre - rustiikkiset ruokajuhlat Astissa

Tämä postaus tarjoaa ainakin valokuvaa kerrakseen! Oli kyllä sellainen yltäkylläisyyksien lauantai että pois alta! Männeenä viikonloppuna naapurikaupunki Astissa koottiin koko maakunnan kylät piazzalle hämmentämään kilpaa soppakauhojaan Sagre-maalaisjuhlien merkeissä, samalla kun parin korttelin päässä vietettiin kansallisia "valittujen viinien" messuja, Douja d'Or. Täällä Italiassa matkaillessa kannattaa pitää silmällä pro loco -tilaisuuksia, sillä yleensä niissä paitsi syödään ja juodaan hyvin, myös kansanmusiikkia ja kaikenlaista kulturellia on tarjolla yllin kyllin!

Aamupäivä vietettiin appilassa, jonne rautatieasemalta tepastellessa nähtiin myös illan juhlapaikka. Taustalla häämöttää myyntikojuja, keskellä valtaisaa piazzaa on pystytetty ruokailukatoksia. (Ihan kuin joistain sorkkaeläimistä puhuisin, hih!).

Iltapäivällä teimme sen, mikä piti kokea jo edellisvuoden juhlahumussa: varasimme paikat troijalaiseen torniin, jonka huipulla pääsimme nauttimaan viininmaistajaisista!

Kääk mikä paljastus! Minusta on kivempaa lukea blogeja, joissa näkee myös itse bloggaajan. Siispä ajattelin olla reilu itsekin. ♥ Ei laskettu askelia, mutta nettisivuiltaan luin että 44 metrin korkeudelle mahtuu 199 askelmaa. Oli totisesti kieli vyön alla, vaikka naamat loistikin kuin kaksi Naantalin aurinkoa - oli ihanaa päästä kerrankin vähän hippaamaan!

199 askelta huipulle

Kolmen euron hintaan kuului lasinen ihkaoikea viinilasi, kahden erilaisen viinin maistiainen, suolapalalautanen sekä puolen tunnin (oppaan pitämä) esittely tornin ympärillä siintävistä kohteista.

Suolapalat sormissa - makkara uhkaavasti roikkuu cocktailtikun varassa. Oli lipaistava se superäkkiä huuleen heti kuvan otettuani! (Kamerani on varmaan miehen suunnittelema, kun kerran ihan itsestään on tarkentanut noihin edessäoleviin upeisiin sääriin!).

Komiat oli maisemat. Kiva nähdä kaupunki tästäkin perspektiivistä!

Näetkö kuvan keskellä kauniin parvekkeen? Siltä on suora näkymä edellisessä kuvassa pilkistävälle piazzalle - varmaan mukavaa vietellä siellä raukeita kesäiltoja, ehkäpä mansikkamargherita huulella..!

Mukavannäköisiä terasseja vähän joka kulmalla

Torilla myytiin kaikenlaisia herkkuja hunajasta juustoihin. Maistiaisia oli tarjolla ja viinien päälle tuli vahingossa vedettyä sokeriähkyt, kun oli ihan pakko jokaista pikkuleipää maistaa.

Upea portti ja sisäpiha

Suuntasimme sitten viinimessuille.

Matkan varrella ohitimme pienen sokerileipomon, jonka näyteikkunassa oli niin mehevän näköisiä leipomuksia, että niitä oli pysähdyttävä hämmästelemään. Juuri yllä olevan kuvan otettuani liikkeen leipuri, ehkä seitsenkymppinen rouvashenkilö, taapersi kadulle tuomaan meille maistiaisia. Sai onneksi houkuteltua vieressämme kävelleen ohikulkijan ostoksille - sillä välin me jatkoimme matkaa. Päätin tosin palata apajille juuri ennen seuraavaa Suomen-reissua (ettäs tiedätte, sukulaiset!), sillä kuvan pikkuleivät todella olivat aivan us-ko-mattomia laadultaan!

Tornissa maistoimme Castagnole Monferraton Ruchè-viiniä, johon molemmat ihastuimme täysin. Kävimme oitis tsekkaamassa saatavuuden (ja mahdollisen hintavuuden) viinimessujen hyllyiltä. Vaikutti olevan suosittua laatua - oli pokannut Oscarinkin!

Näin se homma hoituu: lasit kädessä tepastellaan ostoksilla ja kaikkea hyllyiltä löytyvää on maistettavissa viinibaarin puolella. Viinit, joiden pullohinta keikkuu 20 euron tuntumissa, maksavat 2,50 euroa per lasi. Loput viinit (niitä on satamäärin) maksavat 1,50 euroa per lasi.

Ostimme yhteensä kaksi lasillista viinejä, joita harvoin tarjoutuu tilaisuutta maistaa: Piemonten todelliset helmet Barolo ja Barbaresco, molemmat tietysti messujen Oscar Douja-voittajia.

Molemmat käsittämättömän hyviä, mutta erityisesti Barolo vei kielen mennessään. Maalaisleipä kuuluu ilman muuta asiaan, tyhjään vatsaan on ikävää juoda.

Poikkesimme piazzalle, jolle oli katettu 8 euron maistelusettejä tarjoileva ravintolakatos. Se sisälsi neljä erilaista Barbera-viiniä sekä "paikallisia herkkuja".

Ensi vuonna voisi kokeilla vaikka sellaista.

Sisäänkäyntiä oli ripustettu koristamaan menneiden aikojen plakaatteja esittelevä näyttely.

Ennen oli ennen. (Enkö kuulostakin ihan M. Nykäseltä!)

Söpöistä Astin keskustaa. Tuokin terassi kuuluu viinibaarille, joka tosin on auki ihan vuoden ympäri.

Mässäily alkakoon!

Karttaan olin ympyröinyt kojut, joilta etukäteen suunnittelimme ostaa herkkuja. Suunnitelmia sotki hieman miehen pikkuveli, joka oli paikan päällä auttelemassa ja siten kantoi meille ilmaisia annoksia yksi toisensa jälkeen. Hän aloitti jälkiruoista.

...See what I mean? Sortimenttia löytyy joka lähtöön.

Ylläolevat alkupalat olivat jumalaisia! Carne cruda eli raaka liha oli vasikkaa, joka perinteisesti maustetaan suolalla, sitruunamehulla ja oliiviöljyllä, sekä ehkä ripauksella pippuria. Mmm... Oikealla nököttää sardelli eli anjovis vihreässä persiljaisessa kastikkeessa. Niin hyvää että taju pois!

Tässä vaiheessa kuvaan astui siis pikkuveli, joka alkupalojen rinnalla lahjoitti ystävällisesti "omenamunkkeja". "Ne on tosi hyviä, syökää syökää!". Koska rasvaista pussia ei voinut laukkuunkaan tunkea ja käsille oli siinä tungoksessa tarvetta, ne oli oikeasti pakko syödä saman tien. Oikealla pasta alla norma, jonka valmistamisesta eräs Sisiliasta kutsuttu vierailijakylä sai varmasti pelkkiä risuja. Ylikeitettyä supermarkettipastaa laihassa tomaattikastikkeessa, soo soo!

Kojut olivat upeita, niistä näet lisää kuvia vuodentakaisessa postauksessa.

Robiola-juusto ja rypälehilloke oli kolmas alkupalani! Sama koju myi juustoa myös kotiin vietäväksi.

Puhelimessa pikkuveli: "Tulkaa hakemaan un dolce!". Jälkiruoka? Eihän me oltu edes päästy vielä alkuruokiin asti! Noudin herkun, jonka nimeä veli-kulta ei tiennyt. Seuraavaan kojuun jonottaessani kakkuviipaleen kulmasta oli ihan pakko maistaa pieni pala. Juku että oli herkullista! Minulla ei ole aavistukstakaan, mistä kakku oli tehty, mutta roimasti alkoholia siinä oli, sekä tuollaista makeaa kreemiä välissä. Itse veikkaan kaakun olleen Dolce dell'Abbazia eli Luostarin herkku. Mitä ikinä ikinä sitten olikin. Ah, olin jo unohtaa mainita, että jokaisen lämpimän annoksen kylkiäisinä saa tietenkin ilmaiseksi lasillisen herkullista Barbera-viiniä. Lasi kulkee kätevästi kaulapussukassa kojulta toiselle!

Mies sai veljeltään myös lautasellisen tagliatelleja villisikakastikkeessa, mutten ehtinyt ikuistaa annosta kamerallani. Sen sijaan yllä voit ihailla omaa alkuruokaani: Piemonten perinnepastaa Ravioli con il "plin", eli Raviolit "plin"illä. Se plin on sellainen nipsaus joka sormilla tehdään. Muistaakseni Hullu kokki Piemontessa esitteli yhdessä jaksossa näitä. Herkullisia, mutta kuten suurille pastamäärille helposti käy, ylikypsiä.

Bunèt on niinikään perinteikäs paikallisherkku, vanukas, johon pannaan amaretti-keksejä, Marsala-viiniä, suklaata, munia, maitoa.. mmm.. Kokeilin kerran valmistaa sitä itsekin.

Pääruoille ei kerta kaikkiaan ollut enää tilaa piripintaan pinkeissä vatsoissamme. Sammakonreidet jäivät ensi vuoteen, samoin bollito misto, eli keitetty lihapata. Päivä oli ollut aamusta asti epätavallisen sokeripainotteinen, joten tässä vaiheessa iltaa olo ei ollut mitä parhain. Hain baarista kylmän kokiksen, joka ainakin tuntui edistävän ruoansulatusta ja junaa odotellessamme palasimme messualueelle shoppaamaan kotiinviemisiksi sitä tornissa tarjoiltua voittajaviiniä. Matkan varrella vastaan tuli misu ja toinenkin - eikö olekin suuuuuloinen!

Toivottavasti viihdyit virtuaalimatkalla kanssani, vaikka jutut alkavatkin olla väsyneen höpinää tähän aikaan illasta. Huomenna blogissani odottaa spesiaalipostaus - muista tulla kurkkaamaan!

Edit. Anteeksi mutta eipäs sitten ollutkaan! :D Tuli mutkia matkaan, toisen kerran sitten.

Tuoretomaattipasta

Ei olla laskettu kuinka monta kertaa ollaan kyseistä pastaa nautittu lounaaksi, mutta vakuutan, että monta! Tämä on todellakin se yleisin pastakastike meidän keittiössämme, etenkin näin "kesäaikaan". Mikä siinä sitten on niin hyvää? Jos tomaatit ovat maukkaita, basilika tuoretta ja pasta laadukasta (tuorepasta on tottakai parasta, mutta ihan perus-Barillakin maistuu hyvin), tämä on makuyhdistelmä, joka paitsi sointuu suloisesti yhteen, myös antaa tilaa komponenteilleen. Vehnä oikeasti maistuu tomaatin ja basilikan rinnalla! Ennen muuttoa Italiaan kuvittelin pastan olevan höystettävissä vain joko jauhelihakastikkeella tai vaihtoehtoisesti paksulla kermapohjaisella kana- tai lohikastikkeella. Tai en edes kuvitellut - mielsin asian niin, sen enempiä miettimättä. En ollut pasta-ihmisiä, vaikkei maussaan mitään vikaa ollutkaan - siitä vain jäi aina niin raskas olo. Täällä Italiassa taas pasta tyypillisimmillään nautitaan ilman proteiineja. Lounaaksi, vaikka. Tai alkuruoaksi. Ja ah, miten hyvä ja raikas olo jää masuunkin sellaisen aterian jälkeen, jolla pysytellään ainoastaan joko hiilareiden tai protskujen seurassa. (Paitsi anopin sunnuntailounailla, jolloin pastaa edeltää voitaikina-alkupala ja joka päättyy tiramisuun, uh..). Epäilen useissa paikallisten uskomuksissa olevan vinhaa perää: appelsiinimehua ei voi nauttia samalla aterialla maidon kanssa, eikä cappuccinoa juoda jälkiruoaksi. Sen vuoksi pastaakin odottaa sama kohtalo: let's keep it simple!

Sitäpaitsi, kuten paikallisen kokkisodan dinosaurus Beppe Bigazzi totesi, ei se ole pasta mikä lihottaa: kaikki riippuu tavasta, jolla pastan maustaa. Atkins on niin passé!

Hienonnettua valkosipulia kuullotetaan oliiviöljyssä. Lisätään pieniksi kuutioiksi silputut tomaatit. Kuvan luumutomaatit ovat pomodori da sugo, eli kastiketomaatteja. Niissä on superpaksu kuori, jonka sain vinkeästi kuorimaveitsellä irti - niin oli kiinteää hedelmäliha! Normaalisti tomskut kaltataan kiehuvassa vedessä, mutta erään trattoria-kokin kikka oli pilkkoa vihannes niin pieneksi, ettei kuoria edes huomaa seassa. Suosittelen viimeksimainittua - suomalaisissa tomskuissa on niin ohuet kuoretkin, ettei niitä mielestäni tarvitse poistaa.

tärähtänyt kuin kuvaajansakin

Annan kastikkeen kiehua noin kymmenisen minuuttia. Sillä välin pastavesi lämpenee kiehuvaksi. Lopuksi maustan kastikkeen merisuolalla ja tuoreella, silputulla basilikalla. Kahta en säästele: valkosipulia ja basilikaa! Rouhaus mustapippuria ja vot!

Annoksen ylle voi raastaa pikkuisen parmesaania. Kokeile ja ihastu! Suosittelen erityisesti lounaaksi, sillä hiilihydraatit antavat energiaa iltaan asti. Huomaan esimerkiksi eron salaattilounaan ja pastalounaan jälkeen illansuussa, lenkille lähdettyäni: viimeksimainitun vaikutuksen alaisena olen ihan kone! Lenkin jälkeen taas raikas, mutta runsas ja ruokaisa salaatti takaa hyvän olon ja kunnon yöunet! Katsotaan sitten, kun syys saapuu: väistyvätköhän salaatit kuumien soppien tieltä - ja tomaattikastikkeet vaihtuvat carbonaraan?

Huomenna suuntaamme Astiin! Lupailin postausta viinimessuilta ja maalaisruokamarkkinoilta - vaikka niihin jo vuosi sitten tutustuimmekin - mutta tiedossa onkin muutamia uusia tuulia. Kameran akku on jo latauksessa ja seuraavien Asti-aiheisten kuvien myötä toivotan mukavaa viikonloppua - ja painun pehkuihin, laittamaan omankin akkuni lataukseen!

Makuina fragolino-rypäle ja viikuna.

Astissakin taidetaan parkkeeraamisen jalo taito.

Torino näyttää Astin jälkeen iiisolta!

Calzone - lauantai-illan kuumaa huumaa

Pizzalauantai sai tuta uusia tuulia, kun perinteistä lättyä keksittiin kokeilla valmistaa uudella tavalla. Onkin vierähtänyt aikaa viimeisestä pizza-illallisesta, jota Nastro Azzurro vasemmassa ja vehnälätty oikeassa käpälässä, hyvän leffan ääressä, nautitaan. On se sääli, ettei aiemmin ole tullut mieleen kääriä täytteitä taikinakuoren sisään - paljosta ollaan jääty paitsi!

Kokeilin samaan syssyyn myös uudenlaista taikinaa, johon perinteisten ainesten lisäksi käytettiin myös maitoa ja manitoba-vehnäjauhoja. Voi että oli pehmeää ja ihanaa! Kaulitsin taikinan noin 5 mm paksuiseksi, siinä missä normaalisti pizzan tamppaan noin 3-milliseksi. Ajattelin, että ohuempi kuori olisi ollut vaarassa kärventyä. Paistamisen loppuvaiheessa tein sellaisen jipon, että sain aikaan oikein pizzamaisen lopputuloksen (pehmeä, mutta samalla vähän rapsakka ja ennen kaikkea sopivasti sitkeä): peitin calzonet alumiinifoliolla, jonka alla kopisevan kova pinta uudelleen pääsi pehmenemään. Tautisen hyvää!

Edit. JAUHOPOHDINTAA
Farina manitoba tai farina "0" (zero) on vehnäjauhoa, joka sisältää jopa 18% proteiinia (minimi on 11%) ja siis paljon gluteenia, joka parantaa taikinan sitkoa. Tämä on tärkeää leivissä ja leivoksissa, jotka vaativat pitkää kohottamisaikaa (pizzat, leivät, pullat, sun muut), sillä mitä "vahvempaa" jauho on, sen varmemmin taikina kestää kohottamista, plösähtämättä. Vahva taikina imee myös itseensä paljon nestettä. Tätä manitobaa sekoitetaan yleensä tavisjauhojen (farina "00") sekaan parantamaan perusjauhojen koostumusta. Viimeksimainituissa on proteiinia oltava vähintään 9% - kyseinen jauho koostuu vehnäjyvän ytimestä (koko jyvästä on käytetty noin 70%), siinä missä manitoban jauhamiseen käytetään noin 80%. Lähteitä on tuhat eikä yksikään niistä luotettava! :) Tämä tietopaketti on siis ainoastaan suuntaa-antava!

Edit. 2. Yaelian kertoi nähneensä 0-jauhoja (eli sitä manitobaa) Suomen Lidlissä! Sinne, mars!

Ainekset 8 calzonea (tai neljää ohutta, mutta pellillisen kokoista pizzaa) varten:

250 g maitoa
250 g vettä
15 g hiivaa
450 g manitoba-vehnäjauhoa (Myllyn Parhaan sivuja vilkuilin, mutten löytänyt sieltä riittävästi tietoa saadakseni selville, mikä kotimainen jauho tätä manitobaa parhaiten vastaisi)
350 g tavis-vehnäjauhoa (kutsutaan täällä nimellä farina "00" - tämä on yleisin, vaalein ja hienoin jauho, joka imee vähiten vettä itseensä)
15-20 g hienoa merisuolaa
pari lusikallista oliiviöljyä voi lisätä myös taikinaan, mutta itse jätin sen pois, sillä se tekee taikinasta mielestäni liian rapsakan (ainakin muinoin leipomieni ohuiden pizzojen tapauksessa)

Punnitsin kaiken muun, paitsi tavis-vehnäjauhot, sillä viimeksimainitut tuli lisättyä taikinaan siinä vaivaamisen lomassa. (Loppupainosta muut vähentäen sain selville tuon 350 grammaa). Liuotin hiivan yhdistettyihin viileisiin nesteisiin ja lisäsin manitoba-jauhot. Kun seos oli tasaista, lisäsin suolan ja sitten pikkuhiljaa, käsin vaivaten, ne tavisjauhot myös. Vaivasin taikinaa 15 minuutin ajan (ota kellosta aikaa!) työtasolla, jota aika ajoin jauhotin. Panin pallon suureen kulhoon, jonka peitin muovikelmulla ja panin kuudeksi tunniksi jääkaappiin kohoamaan. Tällä tavoin hiivaa tarvitaan vain vähän ja se on hyvä, sillä suuri hiivamäärä tuottaa paitsi vatsanväänteitä, myös pistävän maun ja kuivan huokoisen rakenteen. Omasta mielestäni, ainakin.

Kaksinkertaiseksi kohonnut taikina nopeasti vaivataan (ihan vaan ilmakuplat pois). Puolet koko taikinasta panin pussiin ja pakkaseen - siellä se odottaa seuraavaa pizzalauantaita. Jäljelle jäävän taikinan jaoin kahtia, joista toisen palleron kaulin pizzaksi ja toisen leivoin kahdeksi calzoneksi.

Mitä sen sisään sitten laitetaan? Täällä Italiassa myydään erinomaista kinkkua, prosciutto cotto, joka kai olisi käännettävissä sanaksi keittokinkku. Sitä oli kertakaikkiaan saatava tämän rieskan sisään, senkin uhalla, että kilometrejä oli taitettava fillarin selässä sopivan hintaista tarjousta etsiessä. En tiedä, olisiko lopputulos ollut yhtä mehukas ilman sitä.

Laadukkaan tomaattisoseen päälle levitettiin sitten sitä himoittua kinkkua, joka sai kaverikseen myös oliiveja ja mozzarellan tapaista burrata-juustoa. Laitoinkin siitä tänne kuvan, sillä en itsekään ollut ennen moista maistanut. Luulin siinä olevan jotakin vialla, kun sisällä hytkyi tuollainen raa'an näköinen höttö. Kuului kuulemma asiaan. Ihan hyvää, vähän tuhdimpaa tavaraa kuin perinteinen mozza. Tuore basilika oli aivan ässä calzonen sisällä!

Kansi suljetaan (reunat kokeilin niitata haarukalla) ja kämmenelle hulautetaan tilkka oliiviöljyä. Siten se on helppo taputella varovasti kuoren päälle.

Olin lämmittänyt uunin vahingossa 110-asteiseksi, heh, siinähän kohosivat kaikessa rauhassa, kunnes mittari näytti täysiä 230 astetta.

15 minuutin jälkeen leikkasimme toisen leipäsen halki ja totesimme sen olevan pohjastaan vielä hieman raaka. Koska hattu oli jo mukavasti ruskettunut ja rapeuttakin oli saavutettu, päätin peitellä calzonet foliolla. Viisi minuuttia lisää ja herkku oli valmis! Alumiinin alla odotti muhkean meheviksi pehmenneet pizzamunkit.

Vähän poikkileikkauskuvaa tähän väliin.

Kyllä näitä väännetään jatkossakin - kokonaisuus on niin paljon mehevämpi silloin kun täyte ei pääse pizzan lailla kuivumaan...

...vaikka ei näissä pizzoissakaan valittamista ollut! Yhtä hyviä ne olivat kuin aina ennenkin. Pizzaa varten suosin kuitenkin sitä "perinteistä" taikinaa - tämä uusi soveltui paremmin calzoneita varten.

Niin oli olo huh huh, että iltalenkillehän sitä oli lähdettävä. Suuntasimme kaupunginosamme toiselle laidalle, jossa riittää aina ihailtavaa.

Tekee aina mieli vallata tämä ihana autiotalo! On se väärin, ettei tuollaisesta ihanuudesta kukaan ole nauttimassa. Siellä olisi suihkulähdekin lukaalin pihalla.

Enimmäkseen palatsit toimivat toimistoina - illalla monenkaan ikkunan takaa ei valo kuultanut.