tiistai 15. syyskuuta 2009

Totuuden nimissä on kerrottava että





Minut haastettiin raottamaan synkkien salaisuuksieni raskasta samettiverhoa kertoen 10 kaskua itsestäni. Titityyn Lissu oli asialla. Kas täällä me menemme - here we go:


I Puolitoistavuotiaana olin vannoutunut Dingo-fani. Häkkisänkyni ylle oli ripustettu jopa bändin juliste, vaikken nyt olekaan kovin vakuuttunut, ymmärsinkö sen päälle paljonkaan. Musiikki oli se tärkein, sillä Autiotalon kuullessani alkoivat kuulemma ketarat jytäämään.

II Olen kiinnostunut monista asioista - ja kaikista yhtä aikaa. Aloitan uusia projekteja jatkuvalla syötöllä, mutta niiden päätökseen saattaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Esimerkki: 8-veenä joulun alla sain päähäni pakottaa itseni vääntämään Päivän Runo joka joulukuiselle päivälle. Alku lähti lupaavasti, muistan runon pääpiirteissään vieläkin:

Kristallilumi peittää joka paikan.
Oi! nyt se sulaa pois.
Mutta sitä tulee lisää.
Kuu loistaa ja tähdet valaisee koko huoneen.
Ja koivut on tiheää helminauhaa.

Arvata saattaa, että jouluun tultaessa runojen lopullinen lukumäärä oli yhden käden sormilla laskettavissa. 

III Olen innokas kuvataiteilija - olohuoneemme pursuaa aloitettuja maalauksia. Nappulana koko kämpän valtaavien roolileikkien ohella kynä oli paras 'kaveri'. Yhdistävä silta roolileikkien (parasta oli kuvitella olevansa ylellisesti jalokiviin ja turkiksiin kääriytyvä femme fatale, äidin vanha leikkipistooli käsilaukussa ison "dollaritukun" kera) ja kuvataiteilun välillä oli meikkaaminen. Jo parivuotiaana sain isiltä ekan huulipunan: täytyyhän neidin näyttää neidiltä! Kymppivuotiaana istuin tuntikaupalla peilipöytäni ääressä, kirjastosta lainattu fantasiameikkikirja vierelläni. Maskeeraajaa minusta ei tullut, vaikka pidänkin puuhasta yhä, legendaarisista varhaisteini-ikäisenä isäpuolelleni lausumistani sanoista huolimatta: "JA minähän en meikkaa!!". Hän muistuttaa siitä yhä!

IV Maanmainio Aku Ankka on kasvattanut minua ihmisenä - olen asiasta vuorenvarma. Allekirjoittaa: H.A.K.A.J.E.P.P.I. (Hänen Arvoisa Korkea-Arvoisuutensa Jonka Ei Pitäisi Pelleillä Internetissävaantehdäjotainjärkevää).

V Olen kissaihminen koko sydämestäni. Muuten en eläimistä niin välitä, mutta kissat! Nuo salaperäiset, jalot itsenäiset sielut, jotka eivät paljasta salaisuuksiaan muille. Ellei niitäkin haasteta. Ovat kauniita myös ja hyvin kasvatettuina kultaisia. Oma 15-vuotias Nappini asuu perheeni hoivissa Kotimaan kamaralla. Olemme sielunsisaria, yhdessä kasvaneet.

VI Lapsena unelma-ammattini oli olla köyhän urkuja aka harmonikkaa soittava kukkakauppias. Kyseiset unelmat ovat jääneet taka-alalle, vaikkei niitä nyt haudattu olisikaan. Tutiskaa, jonakin päivänä vielä hanurini raikaa! Yhä rakastan kukkakauppojen tuoksua sekä haitarimusiikkia.

VII Lempivärini on sininen, on aina ollut. Keltaisesta pidän myös, mutta ylleni se ei sovi lainkaan. Ei kertakaikkiaan ollenkaan laisinkaan!

VIII Pidän kaikenlaisesta musiikista: flamencosta, fadosta, jazzista, klassisesta, niin kuin myös raskaastakin rockista, Panteraa ja Slayeria myöten. Nimistä nostalgisimmat minulle ovat The Red Hot Chili Peppers ja kotimaisista Eppu Normaali. Itse en tosin vielä osaa soittaa kuin suutani, vaikka klassisen kitaran omistankin. Olen pyytänyt miestäni lukemattomat kerrat minua opettamaan, mutta allekirjoittanut ei jaksa keskittyä, saati tehdä harjoituksia!

IX Rakastan postikorttien piirtämistä ja maalaamista! Rentoudun läpikotaisin ja unohdan kaiken niitä puuhatessani. En niinkään välitä blogistaniassa suurta suosiota saavuttaneesta osta&kokoa -menetelmästä, myös syystä, että moinen harrastus tuppaa olemaan tyyristä hupia. Vesiväreillä tuherran aina silloin tällöin, esimerkki täällä.

X Minut on lävistetty kahdesta kohtaa - seitsemästä, jos korvanlehdet lasketaan mukaan. Tatuointeja ei onneksi tullut koskaan (vielä) otettua, muutama idea minulla oli aikoinaan ja on myönnettävä, että nyt niitä katuisin, jos olisi tullut toteutettua. Muuten olen aika naturel, mikäli päivittäistä naamanmaalailua ei lasketa: tukkakin on saavuttanut luonnollisen hopeanvaalean jo lähes koko pituudeltaan.

Minun kuuluisi haastaa peräti kymmenen bloggaajaa, mutta muutan hieman sääntöjä ja haastankin teidät kaikki! 


P.S. Illan loppukevennyksenä Mister B:n uusin tempaus. Italian kaikkien aikojen hallitusten paras johtaja (kuten Hän Itse tuossa eräänä päivänä itsestään nöyrästi huomioi) esiintyy tänään tv:n ajankohtaisohjelmassa. Esiintyy? Hän itse? Ihan studiossa asti? 

Yleensä Silvio ei lähde moisiin pilipalileikkeihin mukaan, puhelemaan ärsyttävien toimittajien sun muiden kanssa, jotka käyvät Hänen Korkeutensa hermoille niin, että ukkopahan on aina poistuttava näyttämöltä kesken lähetyksen ovet paukkuen. Tänäänpä esiintyy. Pitää parhaillaan monologia valtion omistamalla tv-kanavalla, erään wannabe-kaverinsa "haastateltavana". Tänään on juhlan päivä, sillä herra Perslööri on saanut ensimmäiset rakennuttamansa talot valmiiksi maanjäristysalueella. JÄNNÄ JUTTU, että normaalisti samaan aikaan toisilla kanavilla esitettävät poliittiset ohjelmat (joissa hallituksen ja opposition rakit sättivät kilpaa toisiaan) on vedetty illan ohjelmistosta. Ettei vaan pääministeri Perskuura olisi ollut juonta rustaamassa, kas kun valtion kanavan eli RAIn hallitus koostuu yleistäen poliitikoista (myös B-manin miehistä) ja on useaan otteeseen ollut syytetty puolueellisuudesta ja sensuurista. 

Muut kanavat pimeiksi, B-mies on ykkösellä!! Milloinkohan me saatais demokratia tänne?

Edit. Tässä aamusumppia hörppiessä tuli mieleen, mitä kuulin Hänen eillisillan lähetyksessä toteavan: "Italia on ollut ensimmäinen valtio koko maailmassa, joka kiitos minun on löytänyt tiensä ulos tästä lamasta. Koko muu maailma on seurannut meidän antamaamme esimerkkiä. Kiitos minun ja tekemäni vierailun Yhdysvaltojen Ameriikkaan, että sain vakuutettua presidentti Bushille, kuinka tärkeää on Valtion tukea yksityistä (pankki)sektoria saadakseen talouden nousuun. Kiitos minun, Itä-Euroopan maat eivät ole menneet konkurssiin, vaan ovat selvinneet talouskriisistä". 

Tarinan loppu jäi arvailujen varaan, ei voinut kuunnella enempää. 


maanantai 14. syyskuuta 2009

Chiantia ja vihreää kieltä - Douja d'Or -viinimessut ja paikallisruokamarkkinat Astissa




Joka syyskuun toinen sunnuntai on humupäivä Astissa, samannimisen maakunnan pääkaupungissa Torinosta itään. Ollaksemme korrekteja juhlallisuudet ottavat maukkaan varaslähdön jo päivää ennen: tämän vuoden osalta sunnuntainen maalaisparaati jäi meiltä väliin, kun kiirehdimme herkuttelemaan markkinoille jo eilen, lauantaina. Männeinä vuosina on tullut ikuistettua paraatin parhaita paloja, joista pari näytettä alla:


Jokaisella kylällä on vaununsa, joka kulkee kuinkas muuten kuin traktorivoimin.

Ukot nauttivat rypälemehua.

Rypäleet matkaavat kohti mehumaijaa.

Pyykit kuivuvat isäntäväen huiliessa.

Paraatissa edustetut kylät ottavat illalla hoitaakseen koko Italian suurimman ulkoilmaravintolan tarjoilun: viitisenkymmentä toinen toistaan koreampaa herkkukojua tarjoaa edustamansa kylän perinneherkkuja - kyläläisten valmistamana, kuinkas muuten. Öisiä murkinamarkkinoita ennen ehtii monenlaista, esimerkiksi...



...kävellä ihan tosi vahingossa sellaisen jäätelöbaarin ohi, jonka ovessa lukee: meillä myydään brachetto-jädeä. Uskomaton sattuma! Brachetto on paikallinen punkku ja muutenkin oli tarkoitus mennä tutustumaan Douja d'Or -viinifestareiden antiin, niin olkoon menneeksi! Kas kun pienimpään kokoon on valittava kaksi makua, oli toki maistettava moscato-viinistä valmistettua jäätelötä myös. Oooohh, aijai, nyt vetoomus valiolle, nam!



Pehmeästi aloitettu seikkailu viinin ihmeelliseen maailmaan sai jatkoa viinimessuilla. Kuvassa kohoavaan roomalaistorniin olisi päässyt etukäteen ilmoittautumalla maistelemaan ja olisihan sinne muuten vaikka voinutkin, mutta pisti miettimään että miten hemmetissä sieltä pääsee ehjänä alas?



Niinpä tuli pysyteltyä maan kamaralla. Astin historialliseen keskustaan on kyhätty moinen rakennelma, jonne ei ole sisäänpääsymaksua, vaikkei ryystely nyt ihan ilmaista olekaan. Edullisemmat vaihtoehdot kustantavat 1,50€, ne arvokkaammat 2,50€/lasi, eli 12cl. Tarjolla on toki asiaankuuluvasti myös rapeakuorista leipää sekä grissini-leipätikkuja. 


Setä pelästyi paparazzia.



Ruljanssi alkaa jonottamalla viinilippua kassalla. Maksettuaan mieluisen määrän lippusia vierailija voi suoria tiskille, jossa sommelier kautta baarimikko täyttää lasin lippusta vastaan. Vaan missä lasi? Ou nou. Eh.. Vierailija palaa kassalle, jossa myydään niitä laseja myös, huomaten jonon kasvaneen kolminkertaiseksi. 



Upouusi viinilasini käärittynä kivaan kaulapussukkaan, jossa sitä voi kanniskella viinin juotuaan. Kataloogiin on listattu kaikki messuille päässeet ilojuomat, joista voi valita maisteltavansa.



Olin utelias maistamaan Oscarin pokannutta Chianti Classico Riservaa (josta 2,50€ on naurettava hinta verrattuna ravitsemusliikkeiden normitaksaan tai kokonaisen pullon hintalappuun). Mieleeni on painunut takavuosina lukemassani dekkarissa kuvailtu toscanalainen maajussi lämmittelemässä takkatulen ääressä nauttien maalaisleipää ilmakuivatulla kinkulla, huuhtoen särpimen alas tottakai lasillisella chiantia. Kinkun se hyväkäs olisi tarvinnut, suuta kuivasi niin penteleesti.


Myöhempänä illalla täällä nautitaan jazzista ynnä muista herkuista. Pöydät varataan kuulemma useita kuukausia etukäteen.


Täällä on kotoisa olo: tulee ihan Alko mieleen!


Olisikohan tämä hyvää, kun on kerran oskunkin pokannut? Olimme mainoksen uhreja ja kannoimme kotiin Alto Adige Cabernet Lagreinin. Hieman epäilyttää, sillä viinihän kuuluu valita etiketin mukaan: mitä kauniimpi, sen parempi. Ja ko. ei ole mitenkään häävi. Asiantuntevat makunystyrämme toki selvittävät jatkossa, onko palkinto mennyt oikeaan osoitteeseen vai ei.


Hämärtää. Jokohan pian pääsee syömään?


Ovi



Pyhä ylensyöntijuhla alkakoon! Tarjonnan runsautta tosin tasapainoittaa mukavasti jonojen pituus, jonka ansiosta ähky ei pääse hevin yllättämään. Seilasimme väenpaljoudessa kuin päättömät kanat, kunnes lykästi ja maasta löytyi alueen kartta. Siansorkkaa? Paistettuja sammakoita? Tryffelitagliatelleja? Nääh.. Kieltä vihreässä kastikkeessa! 


Lingua in salsa verde, eli keitettyä lehmänkieltä persilja-valkosipuli-kastikkeessa. Liekö soosin alla yhtään mitään?


Kieli keskellä suuta haarukoin kieltä kohti suuta. (Anteeksi mauttomuus mutta oli ihan pakko!)


Se mikä siisteydessä hävitään, maussa voitetaan - ja moninkertaisesti! Voi juku, täällä taidetaan ruoanlaiton salat!


Juhlinta tapahtui Mussolinin pippelitornin silmäin alla. Ettei se vaan historia toistaisi itseään, mitä Italian perverssijohtajiin tulee!


Jono Italian malliin


San Damianon kyläläiset tarjoavat meille...


Barbera-viinillä maustettua tuoremakkaraa, sekä vanhan muodin mukaista omenatorttua. Kuva osoittaa, että ravintola-annoksen kokoisia herkkulautasia kaupataan suorastaan polkuhintaan. Paikallisten tuottama tuhti viini sisältyy ilman muuta ateriaan, tosin kaulassa kanniskeltavasta viinilasista on maksettava 50 senttiä (ei mitään muovimukeja, nääs).


Kelmeä kuva ei paljasta makkaran makua - kuinka hyvältä se maistuikaan! Ikinä koskaan en ole saanut maistaa moista, sekä aromeja että rakennetta myöten kaikki kohdallaan. Täyden kympin suoritus! Italialaiset tuoremakkarat maustetaan yleensä sekä viinillä, että yrteillä kuten fenkolilla, muskottipähkinällä, valkosipulilla, chilipippurilla, korianterilla, pippurilla ja suolalla.


"Omenatorttu kuin ennen vanhaan" piti sisällään pähkinänpaloja ja karvasmantelin makua.


Lautasmeressä kahlaten (täällä me kaikki kunnioitamme ympäristöä sekä toisiamme) jatkoimme karttapaperin tutkimista: aasinliharavioleja? Villisikasalamia? Viinitarhurin jänistä sienten kera? Tattirisottoa? Eijei, jo riittää suolaruoka, mutta neidille kelpaisi vielä sokeripala suuhun. Bunèt? Kastanjatorttu? Suklaa-amarettitäytteiset uunipersikat? 


Kylä nimeltä San Caterina di Rocca d'Arazzo tarjosi Savoian kuningashuoneen antiikkivanukasta. Jonottamisen jäljiltä mieskin alkoi olla jo ihan nälkiintynyt ja päätti maistaa vielä (!) herkullisen näköisiä agnolotteja lihakastikkeessa.


Kuva ei tee oikeutta parhaalle, mutta parhaalle, koskaan ikinä ennen maistamalleni täytepastalle. Epäilen mausteina olleen kaikkien liharuokien peruspilarit: porkkana, sipuli ja varsiselleri. Valkoviinilläkin saatoi olla osuutensa tässä yksinkertaisessa elämyksessä.


Suklainen mannaryynin tapaisia sisältävä vanukas oli myös erittäin maukasta. 



Viimein vatsat olivat piri pintaan täynnä ja kellon viisarikin osoitti jo kohti juna-asemaa. Siellä matkaajia kohtasi karvas pettymys, sillä yhdentoista juna oli poistettu listalta! Seuraavaan on tunti aikaa, mikä siis neuvoksi? Katuja pitkin tallustamaan, askeleita mittailemaan? Ruoansulatuksen kannalta terveellinen vaihtoehto, juu, mutta illan teemana ei ole liikunta, vaan...



...viini! Pienellä piazzalla nököttää "3 bicchieri" (kolme lasia) -niminen viinibaari, jonka terassilla on oikein mukavaa odotella junan lähtöä. Lokaalin nimestä ja houkuttelevista hinnoista huolimatta kolmanteen lasiin emme sentään yltäneet.


Näkymä terassilta


Vähän tuli naureskeltua sillipurkkibussille, kunnes oli taas huomattava vahingonilon olevan HUONO ilo: pilkka napsahtaa aina... minnes muuallekaan!


Näkymä kahden laiturin välissä, yhtä ja samaa junaa odottavista juhlijoista. Arvatkaa, mahduimmeko kyytiin?



torstai 10. syyskuuta 2009

Kuutamokonsertti kukkulalla kinkkupatongin seurassa





Jostakin lentolehtisestä osui taannoin silmääni ilmoitus sarjasta ilmaisia konsertteja Supergan kukkulalla, Torinon kyljessä. Eräänä perjantai-iltana suuntasimme sitten paikan päälle, eväät repussa, Heitor Villa-Lobosin musiikkia kuulemaan.





Teemaan olisi sopinut ilman muuta jokin brasilialainen reppuruoka, mutta kaiken tohinan keskellä nappasin kaupasta simppelin patongin, jonka loveen lastasin keittiökaappien kätköstä täytettä: grillattuja munakoiso- ja fenkolisiivuja, tomaattia, kinkkua, salamia, pecorino-juustoa ja artisokan sydämiä. Patskut laukkuun, maskaraa ripseen ja ratikka alle!





Vaihdoimme ajopeliä Sassin asemalla, josta starttaa Italian ainoa hammasratasvaunu aina tasatunnein. Hieman kadehtien seurailin kuljettajien työntekoa - se koostui enimmäkseen rupattelusta, tiedättehän, le partite e il calcio, ne matsit ja se futis.



Asemalla sijaitsee myös sievä pizzeria-ravintola, sekä pienimuotoinen ratikkamuseo. Kuvasta tuli ihmeellisen synkeä, vaikka sää todellisuudessa oli mitä kaunein.



Kello löi seitsemän ja menneitä aikoja henkivä vaunu aloitti nousunsa kukkulalle. Matka kävi halki runsaan vihreyden, sivuten suloisia puutarhoja. Onnenpekka ken kukkulalla asustaa!



Supergan asemarakennukseen kuuluu myös panoraamakahvila, joka valitettavasti oli jo laittanut lapun luukulle kyseisen illan osalta. Kävimme siellä isäni synttärinä viinilasillisella ja olisin mielelläni litkaissut rypälejuomaa uudemmankin kerran. Aseman vieressä on myös sievä hotelli, ei tosin mahtunut kuvaan.



Pieni polku johdattaa asemalta huipulle asti, jota koristaa valtava Supergan basilika. Kyökkikuntamme toimesta kukkulalle on noustu erään kauniin kerran myös lihasvoimin, keväällä sipulipiirasta ulkoiluttaessamme.



Basilikan kyljessä on sisäänpääsy kuninkaiden haudoille, sisäpihalla sijaitsevaan puutarhaan sekä toisen kerroksen ravintolaan.



Istahdimme kiviselle penkille ihailemaan näköalatasanteelta aukeavaa maisemaa alas kaupunkiin, upottaen hampaamme herkulliseen patonkiin.



Jälkiruokaa ei unohdettu matkasta. Peruginan appelsiinisuklaa oli kerrassaan suussasulavaa, jäljelle jääneet palat taipuivat myöhemmin myös kastikkeeksi edellisessä postauksessa esitellyille tarteleteille.



Kellon lähestyessä yhdeksää parkkipaikalla alkoi kuhista. Askeleet kävivät valoa kohden.



Pylväskäytävä kiertää sisäpihaa. Vastarannalla häämöttää aitio yleisöineen.



Esiintyjiä lavalla. Kokoonpanossa kitaristi, pianisti ja sopraano, jotka käsittääkseni kaikki olivat valmistuneet aikanaan Torinon konservatoriosta. Tallensin pari ääninäytettä, joista kitarainen tässä alla. Valitettavasti suosikkiclippini ei lataudu blogiin, useista yrityksistä huolimatta. Osaako joku sanoa, miksi?

Edit. Osaan ihan itse sanoa, miksi: jos videoklippi on puolitoistakertainen enimmäiskokoon verrattuna, ei se mahdu vaikka kuusi pitkää tuntia sitä lataisi... kuten eräs nimeltä mainitsematon tuossa eilisen puolella. Kovapää.




Olin yllättynyt konsertin tasosta ottaen huomioon, että kaikki oli ilmaista. Vox Organalis on jokavuotinen tapahtuma, sarja konsertteja, joiden avulla järjestäjät haluavat palauttaa sulosävelet kiertämään Supergan holveja. Täytynee muistaa myös ensi elokuussa.



Tässä lisäksi ääninäyte sopraanonkin osalta. Kurjaa, ettei se kauniimpi kappale mahtunut blogiin... ainakaan vielä. Täytynee yrittää kutistaa sen kokoa.  Nyt kun maailmankaikkeuden karmein poliittisen taloustieteen tentti on suoritettu (eilen), saa palkkioksi päivän verran harrastella, eikö vain?



Yllä näkymä istuinpaikaltani



Poistuimme minuutin verran etuajassa - oli juostava asemalle ennen hammasratasvaunun lähtöä. Pakittaessani nappasin vielä kuvan yleisöstä. Huomaa setä barokkiasennossa!



Yhden valokuvan räppäämiselle aina on aikaa. Tänne pääsee mukavasti myös autolla ja täytyy sanoa, että paikan päällä pyöri enemmän väkeä maisemia ihailemassa kuin konserttia kuulemassa.



Hammasratasvaunu kulkee yön ensimmäisille pikkutunneille asti.



Koreat puitteet ja maisemat myös. Paluumatkalla vaunusta näkee alas laaksoon, jossa Torinon valot kimmeltävät. Ikkunat olivat auki elokuun lämpimässä yössä ja tukka hulmusi tuulessa laskiessamme mäkeä alas!



Bussi kuljetti meidät takaisin keskustaan ja kun kerran kurvasi niin sopivasti Marchettin jätskibaarin läheltä, niin, tuota.. olkoon taas menneeksi, vain tämän kerran: maidoton extratummasuklaa vuorasi maailman maukkaimman vohvelin, kirsikkana kakun päällä nokare metsämansikkaviinirypäleistä taiteiltua sorbettia.