Kuutamokonsertti kukkulalla kinkkupatongin seurassa

Jostakin lentolehtisestä osui taannoin silmääni ilmoitus sarjasta ilmaisia konsertteja Supergan kukkulalla, Torinon kyljessä. Eräänä perjantai-iltana suuntasimme sitten paikan päälle, eväät repussa, Heitor Villa-Lobosin musiikkia kuulemaan.

Teemaan olisi sopinut ilman muuta jokin brasilialainen reppuruoka, mutta kaiken tohinan keskellä nappasin kaupasta simppelin patongin, jonka loveen lastasin keittiökaappien kätköstä täytettä: grillattuja munakoiso- ja fenkolisiivuja, tomaattia, kinkkua, salamia, pecorino-juustoa ja artisokan sydämiä. Patskut laukkuun, maskaraa ripseen ja ratikka alle!





Vaihdoimme ajopeliä Sassin asemalla, josta starttaa Italian ainoa hammasratasvaunu aina tasatunnein. Hieman kadehtien seurailin kuljettajien työntekoa - se koostui enimmäkseen rupattelusta, tiedättehän, le partite e il calcio, ne matsit ja se futis.

Asemalla sijaitsee myös sievä pizzeria-ravintola, sekä pienimuotoinen ratikkamuseo. Kuvasta tuli ihmeellisen synkeä, vaikka sää todellisuudessa oli mitä kaunein.

Kello löi seitsemän ja menneitä aikoja henkivä vaunu aloitti nousunsa kukkulalle. Matka kävi halki runsaan vihreyden, sivuten suloisia puutarhoja. Onnenpekka ken kukkulalla asustaa!

Supergan asemarakennukseen kuuluu myös panoraamakahvila, joka valitettavasti oli jo laittanut lapun luukulle kyseisen illan osalta. Kävimme siellä isäni synttärinä viinilasillisella ja olisin mielelläni litkaissut rypälejuomaa uudemmankin kerran. Aseman vieressä on myös sievä hotelli, ei tosin mahtunut kuvaan.

Pieni polku johdattaa asemalta huipulle asti, jota koristaa valtava Supergan basilika. Kyökkikuntamme toimesta kukkulalle on noustu erään kauniin kerran myös lihasvoimin, keväällä sipulipiirasta ulkoiluttaessamme.

Basilikan kyljessä on sisäänpääsy kuninkaiden haudoille, sisäpihalla sijaitsevaan puutarhaan sekä toisen kerroksen ravintolaan.

Istahdimme kiviselle penkille ihailemaan näköalatasanteelta aukeavaa maisemaa alas kaupunkiin, upottaen hampaamme herkulliseen patonkiin.

Jälkiruokaa ei unohdettu matkasta. Peruginan appelsiinisuklaa oli kerrassaan suussasulavaa, jäljelle jääneet palat taipuivat myöhemmin myös kastikkeeksi edellisessä postauksessa esitellyille tarteleteille.

Kellon lähestyessä yhdeksää parkkipaikalla alkoi kuhista. Askeleet kävivät valoa kohden.

Pylväskäytävä kiertää sisäpihaa. Vastarannalla häämöttää aitio yleisöineen.

Esiintyjiä lavalla. Kokoonpanossa kitaristi, pianisti ja sopraano, jotka käsittääkseni kaikki olivat valmistuneet aikanaan Torinon konservatoriosta. Tallensin pari ääninäytettä, joista kitarainen tässä alla. Valitettavasti suosikkiclippini ei lataudu blogiin, useista yrityksistä huolimatta. Osaako joku sanoa, miksi?

Edit. Osaan ihan itse sanoa, miksi: jos videoklippi on puolitoistakertainen enimmäiskokoon verrattuna, ei se mahdu vaikka kuusi pitkää tuntia sitä lataisi... kuten eräs nimeltä mainitsematon tuossa eilisen puolella. Kovapää.

Olin yllättynyt konsertin tasosta ottaen huomioon, että kaikki oli ilmaista. Vox Organalis on jokavuotinen tapahtuma, sarja konsertteja, joiden avulla järjestäjät haluavat palauttaa sulosävelet kiertämään Supergan holveja. Täytynee muistaa myös ensi elokuussa.

Tässä lisäksi ääninäyte sopraanonkin osalta. Kurjaa, ettei se kauniimpi kappale mahtunut blogiin... ainakaan vielä. Täytynee yrittää kutistaa sen kokoa.  Nyt kun maailmankaikkeuden karmein poliittisen taloustieteen tentti on suoritettu (eilen), saa palkkioksi päivän verran harrastella, eikö vain?

Yllä näkymä istuinpaikaltani

Poistuimme minuutin verran etuajassa - oli juostava asemalle ennen hammasratasvaunun lähtöä. Pakittaessani nappasin vielä kuvan yleisöstä. Huomaa setä barokkiasennossa!

Yhden valokuvan räppäämiselle aina on aikaa. Tänne pääsee mukavasti myös autolla ja täytyy sanoa, että paikan päällä pyöri enemmän väkeä maisemia ihailemassa kuin konserttia kuulemassa.

Hammasratasvaunu kulkee yön ensimmäisille pikkutunneille asti.

Koreat puitteet ja maisemat myös. Paluumatkalla vaunusta näkee alas laaksoon, jossa Torinon valot kimmeltävät. Ikkunat olivat auki elokuun lämpimässä yössä ja tukka hulmusi tuulessa laskiessamme mäkeä alas!

Bussi kuljetti meidät takaisin keskustaan ja kun kerran kurvasi niin sopivasti Marchettin jätskibaarin läheltä, niin, tuota.. olkoon taas menneeksi, vain tämän kerran: maidoton extratummasuklaa vuorasi maailman maukkaimman vohvelin, kirsikkana kakun päällä nokare metsämansikkaviinirypäleistä taiteiltua sorbettia.

Sitrushedelmäinen ahvenmenù Lago Maggioren malliin

Syys hiljaa hiipien tekee tuloaan, yhä jatkuvista helteistä huolimatta. Kuivat ja keltaiset lehdet varisevat salakavalasti puiden oksilta lenkkipolulle, muistuttaen harmaan arjen paluusta, eräpäivistä, velvoitteista.. Liikenne ruuhkautuu taas, kauppojen metallikaihtimet kirskuvat jälleen kuorossa läpi kaupungin - ja näyteikkunoita pestään. Lomat ovat peruuttamattomasti takanapäin. Eräänä syyskuisena iltana kahden koplamme intoutui muistelemaan elokuista Lago Maggioren polkupyöräretkeämme asiaankuuluvan illallisen merkeissä: polkaisimme muistelot käyntiin paprikaisella alkupalalla, josta jatkoimme eteenpäin sitruunaisen spaghetin voimin. Pääruoaksi nautimme maailman mehevimmän ahvenfileen verigreippikastikkeella hunnutettuna, hennon valkosipulisten leikkopapujen kera. Aterian kruunasi appelsiinitarteletti ja karamellisoidut kuorisuikaleet appelsiinisuklaakastikkeessa.

Maggiore-järvellä nököttää Isola Bella. Järvelle palataan postauksen häntäpäässä: matkaan on lähdettävä täysin vatsoin!

Piemontelainen alkupala käsittää grillattuja ja kuorittuja paprikoita, jotka marinoidaan seoksessa valkosipulia, persiljaa, oliiviöljyä ja sardellifileitä. Alkuperäinen resepti sisältää myös voita ja maitoa. Meidän riisuttu versiomme syntyi kiireessä, kuorineen päivineen ja ilman sardellia. Suosittelen kuorimista, joka onnistuu mukavasti käristämällä vaikka grillissä tai takassa neljään osaan halkaistujen paprikoiden kuoret lähes mustiksi. Tämän jälkeen ne suljetaan muutamaksi minuutiksi muovipussiin hikoilemaan ja vips, kuoret irtoavat kuin itsestään!

Alkuruokana tarjoiltavaa spaghettia tarvitaan n. 50 g henkeä kohden. Laitetaan vesikattila tulelle ja odotellessa kiehautetaan seuraavanlainen kastike:

Leikataan suikaleita luomusitruunan kuoresta, ilman valkoista osaa. Halutessaan ne voi kiehauttaa nopeasti vedessä. Silputaan sopivasti salottisipulia ja kuullotetaan oliiviöljyssä. Lisätään sitruunankuoret ja niin halutessaan myös suikaloitua ilmakuivattua kinkkua. Lisätään desin verran valkoviiniä ja puolen sitruunan mehu. Annetaan alkoholin haihtua. Maustetaan suolalla, pippurilla, silputulla persiljalla ja kenties vielä raastetulla sitruunankuorella. Lisätään napakoiksi keitetyt spaghetit liemen sekaan, annostellaan ja halutessa maustetaan pecorino-juustolla, joka mielestäni sopii hyvin sitruunan kumppaniksi. Tästä pastasta on olemassa useita variaatioita, joista mainittakoon pehmennetty versio, joka syntyy lisäämällä liemeen purkillinen kermaa.

Pääruoan pääroolissa näyttelee ilman muuta ahven: Suomen kansalliskala on myös Lago Maggioren symboli ja kyseisellä järvellä maistelemamme eväkäs tuotti sen verran karvaan pettymyksen, että ruokalajista oli suorastaan pakko ottaa revisio kotitantereella. Tarjouksesta ostin kuuden euron kilohintaan suurimman koskaan näkemäni ahvenfileen. Kuvan filee painaa puoli kiloa ja lihan väristä vedin ovelan johtopäätöksen: voisikohan kyseessä olla puna-ahven? Löysin internetin viidakosta harmillisen vähän tietoa moisesta - italiaksi ahven on aina ahven, eli pesce persico. 

Silpaisin fileen neljään osaan ja pakastin niistä kaksi myöhempää käyttöä varten. Kuvassa lötköttävät palat taputtelin kuiviksi ja hieraisin merisuolaa pintaan. Asiantuntijat hoi, teinkö oikein? Hurjan hyvää syntyi joka tapauksessa paistettuani mötkäleet pannulla voissa. Sitä ennen valmistin verigreippikastikkeen, joka oikeastaan oli Beaurre Pinkin, eli Nellen vaaleanpunaisen greippikastikkeen ja hollandaise-kastikkeen risteytys. Valmistin siis versioni ilman kermaa, käyttäen kananmunan keltuaista sen tilalla. Kas näin: Kuullotin silputtua puolikasta punasipulia nokareessa voita. Lisäsin 1 dl valkoviiniä. Keitin kasaan ja siivilöin. Vispasin vesihauteessa 1 keltuaisen, maustoin suolalla ja valkopippurilla ja lisäsin nokareina n. 70 g kylmää voita. Lopuksi lisäsin joukkoon siivilöidyn sipuliliemen ja puolikkaan verigreipin tuoreen mehun. Mielestäni greippimehu ei ollut lainkaan liian hapanta, mutta greipeissäkin on toki eronsa. Greippinen kastike sopi kalalle kuin nokka naamaan! Leikkopavut kiehautettiin ensin vedessä ja paistettiin sitten pannulla oliiviöljyssä chilipaprikanpätkän ja valkosipulikynnen kera.

Yksinkertaista ja hekumallista! Järkyttävän hyvää! Fisukin oli täysin ruodoton.

Jälkiruoka syntyi siitä, mitä kaapista löytyi. Appelsiinitarteletti ja karamellisoituja appelsiininkuoria appelsiinisuklaakastikkeessa. Johan oli sitrushetelmätä kerrakseen - jälkkäriä myöten kaikki oli taivaallista! Tästä ohje myöhemmin leivontablogiini.

Valokuvamatka alkaa. Stresa, Lago Maggiore.

Stresassa kaikki on koreaa, autiotalotkin.

Romanttinen notkelma

Isola dei pescatori, eli kalastajansaari. Ennen vanhaan kalastajat asustivat siellä - nykyisin sieltä löytyy 80-luvun turistirysän uinuvia rippeitä. Saarella voi myös yöpyä liplattavassa hiljaisuudessa.

Ravintoloita vieri vieressä. Hinta ja laatu eivät kohtaa toisiaan.

Kujat ovat ahtaita ja sieviä.

Madonna suojelee kalamiehiä.

Järvellä näkyy paljon joutsenia.

Matkamme Stresasta Aronaan taittui polkupyörin. Tie oli kaunis, mutta hirvittävä! Pientareiden puuttuessa tunnelma oli välistä kuin trapetsilla ainakin.

Tämä Taiteilija-Tani onnistui yhdistämään kaksi kuvaa, jotta lukija saisi paremman käsityksen tuloeroista Italian malliin. Onhan siinä toki silmälle iloa, mutta että...

Aronan kaupunkipaha järven rannalla

Aldon pizzeria - en suosittele.

Silmä lepää.

Savoian lintua & kurkistus kuninkaallisten rouvien palatsiin

Aatelinen lintuherkku kruunaa museotrilogian päätösjakson. Kyseessä on todellinen nami, joka tunnetaan nimellä "kanaa savoiankastikkeessa" (Pollo in salsa sabauda). Resepti kiertää italiaanoblogeissa, joissa reseptin kerrotaan olevan peräisin Slow Food -keittokirjasta, sellaisesta, jossa on julkaistu piemontelaisravintoloiden reseptejä. Alkuperä on siis näinkin tarkasti selvillä! Siitä viis, maku se tärkein! Ihanuus vaatii varsin erikoisen valmistustavan, jonka mukaan kuutioitu linnunliha (kanaa, kalkkunaa tai mitä vain) sukeltaa marinadiin koko yön ajaksi - mutta jo paistettuna. Ja huomio! Tarjoillaan ehdottoman viileänä.

Siipikarjan liha kuutioidaan ja kieritellään jauhoissa. Oletetaan lihaa olevan puoli kiloa. Siinä tapauksessa pienessä kasarissa lihojen paistuessa keiteltävien kastikeainesten määrät ovat seuraavat: lähes puoli litraa e.v. oliiviöljyä, 2 valkosipulinkynttä, kourallinen salvianlehtiä, mukavasti roseepippuria kokonaisena, 100g sardelli/anjovisfileitä, 1 sitruuna. Viimeistä eli sitruunaa lukuunottamatta muut ainekset siis keitetään muutaman minuutin ajan siten, että sardellifileet hienontuvat. Sillä välin paistetaan liha pannulla oliiviöljyssä, varoen paistamasta liikaa, ettei kuivu.

Sitruunan mehu lisätään hieman jäähtyneeseen kastikkeeseen.

Kypsennetyt suupalat kipataan kulhoon ja päälle kaadetaan kuuma liemi.

Näyttää hyvältä, tuoksuu samoin. Söisin jo nyt, mutta ei! Kansi kiinni ja koko komeus jääkaappiin yön ajaksi. Suolaa ei lisätä lainkaan, sillä sardellifileistä sitä tulee roppakaupalla.

Makuhermot kiittävät malttavaa herkkusuuta: seuraavana päivänä kana oli niin hyvää, mm.. Utelias kun olen, oli kokeiltava muutamaa palaa myös lämpimänä. Ero oli kuin yöllä ja päivällä, sillä lämpimänä sitruuna pisti kaiken muun yli, eikä maku ollut lainkaan hyvä. Viileänä taas aromit tukivat toisiaan, kutkutellen kielen nystyröitä, mm.. Kuninkaallisen kanan kumppaniksi ajattelin sopivan herneet, jotka paistetaan pannulla yhdessä kinkku/pekonisuikaleiden ja viipaloidun sipulin kanssa. Kastellaan valkoviinillä, annetaan nesteen haihtua ja maustetaan persiljalla. Kaikki oli niin hyvää!

Internetistä löytyy kasapäin ikivanhoja ruokalistoja, jotka ovat peräisin niin kuninkaallisten kuin ravintoloidenkin pöydistä. Pikainen silmäys kertoo jälkiruoan olleen useimmiten "dessert", mutta kuka ties, vaikka karhunvatukkapiiraseni olisi kelvannut myös Savoian herttuattarille. Crostata eli muropiiras syntyy käden käänteessä, ohje löytyy tottakai leivontablogistani!

*Sitruunainen synkkänä* Sori vaan, kuva on nyt pieni ja sillä siisti. Löytyy picasa-albumistani isommassakin koossa, mutta kopioin tänne pelkän kuvakkeen *häpeä*. Tihrustakaa, tihrustakaa, jotta näette Palazzo Madaman julkisivun!

Torinon keskustan Piazza Castellolla kohoavan palatsin alakerrassa on tämän näköinen museo, joka harmiksemme oli jo suljettu ehtiessämme paikalle. Koko yläkerta oli kuitenkin iltaan asti auki, joten suuntasimme kulkumme sinne.

Mahtipontinen portaikko johtaa yläkerran krumeluureihin saleihin.

Katto

Toinen katto

Kolmas katto

Setä ja täti

Peilipöytä

Kultaa

Esillä on monia kuninkaallisia esineitä ja huonekaluja.

Monesko katto?

Enemmän tässä on seinää.

Jo hämärtää.

Ferragoston kunniaksi saleista suurimmassa järjestettiin fiini aperitivo, eli drinksu ja suolapalabuffet.

Vaan mepä suuntasimme kulkumme piazzan toiselle laidalle, jossa Fiorion jäätelöbaari häämötti niin kutsuvasti. Makuja en muista niin millään.

Fillaroidessa kotia kohti pysähdyimme vielä seuraamaan Piazza San Carlolla esiintyviä puglialaisnuoria, jotka esittivät kansanmusiikkia.